Miksei kukaan ole kertonut?

Niin kuin kuvasta näkyy, Bookbeat rulaa edelleen.
Miksei kukaan ole aiemmin kertonut kuinka huikea romaani on Mikko Rimmisen Nenäpäivä?

Eiku jaa ehkä onkin, esimerkiksi Finlandia-raati, joka nosti tämän ykköskirjaksi vuonna 2010.

Musiikin suhteen ihmettelin taannoin, mikä mahtaa yhdistää kaikkia niitä mitä erilaisimpia musiikkeja joista eniten pidän. En keksinyt mitään kunnes keksin: huumorihan se. Ylvis, Rammstein, Stravinsky, esimerkeiksi. Piileskelevä huumori on parasta.

Merkittävä huomio tässä kohtaa on, että Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien ohella Nenäpäivä lienee ainoa humoristinen Finlandia-palkittu kirja. Huumori vetää joka paikassa ihmiset luokseen, mutta taidepalkinnoille sillä ei yleensä kuroteta. Taiteen pitää olla vakavaa ja harrasta.

Eikä siinä mitään, harraskin on jees, kaikkea tarvitaan. Vaikka Nenäpäivä on hassunhauska sekä tarinaltaan että kieleltään, ei huumori ole sen ykkösansio, se on oikeastaan pelkkä oheistuote. Kaksi romaania olen Rimmiseltä aiemmin lukenut: Pussikaljaromaani ja Hippa osoittivat, että kikkailun lisäksi Rimminen taitaa kyllä kertomisen, mutta kikkailu nyt kumminkin paistaa ansioluettelonsa päällimmäisenä piirteenä. Nenäpäivässä Rimminen on säätänyt kikkailusordiinon kohdilleen. Uudisväännössanoja on, paljonkin, mutta tasapainoisesti. Ei liikaa eikä liian vähän.

Mutta siis. Nenäpäivä on kirja, jonka voisi huoletta laittaa minkä tahansa kirjoituskurssin oppaaksi. Se on niin käsittämättömän tasapainoinen paketti, että huh huh. Ansioita on ihan joka saralla.

Ensiksi tärähtää kieli, sen rytmit ja värit. Se on niin upeaa, että alkaa välittömästi tehdä mieli kirjoittaa itse, voisinko minäkin osata jotain noin hienoa. Sitten tajuaa että en voisi.

Seuraavaksi tömähtää tiukkuus. Rimminen rajaa Nenäpäivän uskomattoman ahtaaseen karsinaan, milloinkaan se ei rönsyä ulos pikkupikkulaatikostaan. Se on hyvän taideteoksen merkki ja kriteeri. Pienestä kasvaa suurta, kaikissa merkityksissä.

Sitten kolahtaa tarina. Keski-ikäisen Irman päättömässä rappukäytäväodysseiassa on huima imu. Irma tupsahtelee keravalaisiin koteihin ja tekeytyy hädissään taloustutkimusta tekeväksi, ja niin sitä sitten kahvitellaan erilaisten ihmisten ja huonon omatunnon seurassa. Irma lyö nenänsä oveen ja nenä turpoaa kamalan näköiseksi, siitä teoksen nimi. Hahmojen taustoista tai tulevaisuuksista ei kerrota juuri mitään, mutta tämä hetki riittää. Suurta päämäärää ei kenelläkään ole, mutta emotionaalinen uskottavuus ja samastuminen ovat huippuluokkaa siitä huolimatta. Pienet ihmiset varttuvat isoiksi ja kokonaisiksi, ehjiksi eivät sentään. Sellaisiahan me ihmiset olemme, kokonaisia mutta kovin vajavaisia.

Lopussa Rimminen paljastuu vielä muodonnan mestariksi. Perinpohjainen pohdintakerronta ottaa kirjan huipennuksessa sellaiset kierrokset että alta pois, virkkeet pitenevät ja kieppuvat ja sotkeentuvat, aika hidastuu - kunnes saavutaan lopukkeeseen, joka on kaunis ja täpötäynnä hyvää tahtoa ja mieltä.

Ja kaikki tämä vielä hauskana. Nyt menet kirjastoon tai kirjakauppaan tai Bookbeatiin ja luet Nenäpäivän.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Teos