Luin arvosteluja ja kiinnostuin kirjasta.
Unohdin koko homman.
Elisa Kirja antoi minulle synttärilahjaksi kirjan.
Se on Nyman.
Se on hyvä.
Kirjan idea on hauska. Kekkonen ei kuollutkaan, vaan muutti Nyman-nimisenä New Yorkiin, koska Suomessa ei sillä naamalla pysty tuntemattomana elämään. Minähenkilön nimi on Pekka Seppänen, ja hän törmää Kekkoseen sattumalta tämän hautajaisissa, jossa Seppänen on laulamassa YL:n riveissä. Erikoinen suhde jatkuu vuosikymmeniä. Kekkonen tarvitsee haamukirjoittajaa, Seppästä kiinnostaa tämä kummallinen mies, joka kerää tölkkejä puistoista ja riisuu jengiläisiä aseista.
Se, että kirjan idea on hauska, ei tarkoita että kirja olisi hauska. Nymanissa käydään läpi 1970-luvun politiikkaa ja Seppäsen nuoruusvuosia, ilmeisen omaelämäkerrallisin menoin. Tasoja on kolme: Kekkosen kirjeet, Seppäsen nuoruusmuistot ja nykypäivän kohtaamiset. Enimmäkseen ne eivät naurata, ankeaahan kaikki 70-luvulla oli, ja syynä oli joko Neuvostoliitto tai muistelijan epävarmat nuoruusvuodet. 60-luvulla syntyneelle niin kuin minä Nyman tarjoaa kuitenkin kiinnostavia juttuja ja ajankuvaa.
Seppänen on ollut Talouselämän päätoimittaja, ja harrastelijamuusikkona hän on toiminut sekä kevyen että klassisen musiikin parissa. Ja nämä hän on suoraan siirtänyt romaaninsa aineksiksi. Seppänen kirjoittaa musiikista poikkeuksellisen asiantuntevasti, ja selvää on, että jos sama ihminen haltioituu sekä Ramonesista että Alban Bergistä, hänen täytyy olla hyvä ihminen.
Ja sen verran liikuttava Nyman oli, että minä liikahdin Kekkosen haudalle, en ole siellä ennen käynyt.
Pekka Seppänen: Nyman
Otava
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!