Luulin lukeneeni kaikki Petri Tammisen kirjat. Sepä ei pitänyt paikkaansa, ilokseni huomasin Piiloutujan maan jääneen väliin.
Tammisen kaikki kirjat kertovat häpeästä. Tässä häpeä on konkreettisimmillaan ja paljaimmillaan, kun muuta ei oikein ole, pelkkää häpeää.
Aluksi.
Kirjan edetessä piiloutumisen tematiikka laajenee häpeän ulkopuolelle, myös absurdiin ulottuen. Lyhyet tarinat opastavat piiloutujaa viiston humoristisesti.
Nautinnollista.
”Tekojen sovittamiseen sanat eivät riitä. Juhlapaikan keittiössä salaa täytekakkua sipaistuaan, kevyesti röyhtäistyään ja emännän kynnyksellä huomattuaan pitää vain pitkittää liikkeitä, huitoa kermaisella etusormella laajoja kaaria ja paljastaa alahampaat. Korahdellakin voi. Emäntä hämääntyy ja unohtaa äskeisen.”
”Aikuisesta ei voi päältä nähdä, onko hän hyvä piiloutuja. Työtoveri tai vastaantulija saattaa olla loistava lahjakkuus, mutta kukaan ei sitä tiedä.”
”Kun vihikoira löytää etsimänsä, sen ilme ei syytä. Se katsoo piiloutujaa kuin matemaatikko yhtälön ratkaisua. Piiloutuja liikuttuu.”
Petri Tamminen: Piiloutujan maa
Otava
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!