Miten muistaisin Muhosen?

Olen koukussa dekkareihin, turha sitä on kieltää. Tuo rakkaus syntyi varmaan joskus teininä, kun olin ensin kahlannut Kotiopettajattaren tyttären sun muut yleisemmät englantilaiset perusteokset ja jatkanut siitä dekkarimaailmaan ja perusbrittiläisiin Neiti Marpleihin, Sherlock Holmeseihin ja muihin. Brittiläisten dekkareiden jälkeen maailmaan mahtui ruotsalaisiakin, satunnaisesti Kay Scarpettaa ja sittemmin ihan kotimaisiakin, tosin harvakseltaan. Leena Lehtolaisen ja Outi Pakkasen takuuvarmat tuotannot olen kahlannut ja olen kaivannut muitakin, joihin takertua.

Myllylahti lähetti ystävällisesti pureskeltavaksi Jaana Lehtiön toisen dekkarin, Uutta auringon alla. Kirja on Murhamylly-sarjaa. Jaana Lehtiö on porvoolainen ja kirjan tarina sijoittuu myös Porvooseen. Pidän pikkukaupungeista ja niihin sijoittuvista tarinoista. Jostain syystä dekkarit ovat mielestäni parhaimmillaan pienissä ja herttaisissa ympyröissä. Se lienee yksi "cosy crimen" perusasioista. Camilla Läckberg, Viveca Sten ja Anna Janssonkin kirjoittavat pienistä ympyröistä.

Lehtiön päähenkilö on mies, erotuksena näille aiemmin mainitsemilleni dekkarihahmoille (poislukien Sherlock Holmes). Miehet sinänsä ovat ihan jees, mutta jokin ronskeissa poliisisedissä vie mielenkiintoani pois. Johtuukohan siitä, että samaistun helpommin niihin keski-ikäisiin naisiin, jotka ovat yleensä suosikkieni päähenkilöitä? 

Lehtiö käyttää mukavasti rivejä maisemien ja ympäristön kuvailuun, siitä pidän kovasti. Enemmänkin, ja värikkäämmin sitä soisin tapahtuvan, outipakkastyyppisesti. Viime Porvoon visiitistäni on jo muutama vuosi, mutta hiukan alkoi houkutella uusintakäynti. Vinkiksi Lehtiölle: Porvoon kauniita maisemia ja matkailuvaltteja voi surutta käyttää hyväksi! 

Mutta mikä minussa on? Nimisokeus? J.K Rowlingin Paikka vapaana ja Minna Lindgrenin Ehtoolehto jo olivat tehdä tepposet nimien kanssa ja taas se iski. Minulla nimittäin kului surkean paljon energiaa siihen, että erotin Kutvosen ja Muhosen. Vielä kun kolmanneksi lisättiin Vuori (lisää u-kirjainta), piti palata kerran jos toisenkin tarkistamaan nimiä. Olkoonkin, että poliisikulttuuriin kuuluu armeijatyyppisesti sukunimillä puhuminen, käytetään sukunimiä kirjassa välillä muistakin henkilöistä.

Tässä esimerkki näistä nimistä (sivulta 127):

Muhonen oli huomannut Näätämön ja Kutvosen heittämät silmäykset uusimpaan tulokkaaseen, joka oli astunut huoneeseen Sääksmäen ja Muhosen vanavedessä.

Kirjassa on toki paljon myös naisia, heihinkin viitataan usein vain sukunimillä. Taidankin Helsingin kirjamessuilla etsiä Jaana Lehtiön käsiini Myllylahden osastolla ja kysyn häneltä nimivalinnoista. Ellen unohda. 

Kirjoitusvirheitä en huomannut, kirja on huolellista työtä, mutta seulasta on päässyt läpi hassu sana: minimaallinen (sivu 168, "...vaara tulen leviämisestä olisi minimaallinen..."). Tomin kanssa leukailimme sanan kanssa: onko minimaallinen lähes taivaallinen eli vain vähän maallinen? Ehkä se liittyy kirjassa taustalla olevaan hengelliseen yhteisöön. No, oikolukuohjelma päästää tuollaisenkin läpi, ihminen kai ei?

Jaana Lehtiön ensimmäistä dekkaria en siis ole lukenut. Tämä kakkonen on oikein lupaava. Opin jo, että Juha Muhonen on päähenkilö ja että häntä tehdään lukijalle tutummaksi. Muhonen - siis Juha - vaikuttaa oikein sympaattiselta hauskoine pullapaheineen. Hänen tyttöystäväänsä, Elleniin, viitataan ainoastaan etunimellä. Vielä kun Muhonen tehdään tutummaksi lisäämällä pieniä yksityiskohtia, hän kasvaa mainioksi dekkaripäähenkilöksi, johon voi olla helppokin päästä kiinni. 

Itse rikos (murha, sen verran paljastan) on aika tavanomainen, mutta yhteisö tuon rikoksen ympärillä on jo sangen kiehtova. Se lienee ihan kirjan parasta antia. 

Uutta kotimaista jännitysromaania kaipaavalle suosittelen Lehtiön Muhosdekkaria kivana lukukokemuksena ja jään odottelemaan kolmatta.

Jaana Lehtiö: Uutta auringon alla

Myllylahti

Terassi- ja Kotiblogit -lehti kampanjahintaan

Japanilaisessa kirjallisuudessa tapahtuu

Niiden muutaman opuksen perusteella joita olen lukenut voi japanilaiselta kirjallisuudelta odottaa lähinnä kahta asiaa. Ensiksikin kaikki on pientä ja vaatimatonta ja kurinalaista ja yksinkertaista, ja toiseksi mitään ei tapahdu, vaikka odotuksia kuinka viriteltäisiin. Ei tapahdu. Ei vaan tapahdu.

Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että Haruki Murakamin kirjoista otetaan miljoonapainoksia ja mies oli esillä tämänvuotisissa kirjallisuuden Nobel-palkinnon ennakkospekulaatioissa.

Tuore Värittömän miehen vaellusvuodet on kyllä kurinalainen teos, ja sanat kuten yksinkertainen ja vaatimaton esiintyvät usein kirjassa kuvaamassa ihmisiä ja tapahtumia. Mutta kun Murakami herättää odotuksen, jotain myös tapahtuu! Asiat selviävät, ihmiselle uskalletaan puhua, puhelimeen vastataan.

Juoni etenee.

Ei ihme että nobelia meinaa pukata ja "kansainvälinen suosio on huikea", kuten kansilehdellä tokaistaan. Ilmiö on samankaltainen kuin jos autoon asennettaisiin yllättäen moottori.

Tosin ihan loppumetreillä puhelimeen ei enää uskalleta vastata. Pitäähän Murakamin kuitenkin todistaa japanilaisuutensa, ettei ihan rikkuriksi leimattaisi.

Värittömän miehen vaellusvuodet on hieno teos. Murakamin kielessä ei ole mitään kikkailevaa, mutta tenhoavaa se on kyllä, ja Raisa Porrasmaan suomennos on hieno. Murakami kirjoittaa mielenkiintoisia pieniä ja keskisuuria tarinoita, joissa päädytään isojen, elämänkokoisten asioiden äärelle. Keski-ikäistyvän tyhjyyden tunne lienee kaikille tuttu, siksi tekstiin on helppo samastua.

Ja onhan kirjassa pitkä Suomi-jakso - tosin suomalaisuudella sinänsä ei ole erityisempää tehtävää, se on vain yksi näyttämö yhdessä kohtauksessa. Lazar Bermanin soittama Lisztin Vaellusvuodet-pianokappale kulkee yhtenä runkona kirjassa, mikä on myös mukavaa, klassinen musiikki kun ei kai viime aikoina kirjallisuudessa ole kovasti juhlinut.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Tammi
Keltainen kirjasto

Murakamin kirjat kätevästi ilman postikuluja Bookysta

Hervotonta hihitystä - mutta kenelle?

Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen on kirja, jonka lukemisen ja kokemisen muistan tarkkaan. vaikka siitä on jo yli kuusi vuotta. Kokemus oli vahva. Turkulaiselle Ruotsi on lähellä. Vielä lukioikäisenä tunsin Tukholman paremmin kuin Helsingin, täältähän pääsee niin kätevästi laivalla ylitse. Pitkän ruotsin lukijalle Ruotsi, ruotsin kieli, ruotsalaisuus ja kaikenlaiset hassunhauskat yksityiskohdat lastenlauluja myöden tulivat tutuiksi. Ja Miika Nousiainen tavoitti tuon kaiken ihanan hykerryttävästi.

Vadelmavenepakolaista on esitetty näyttämöllä Suomessa jo useammassakin kaupungissa, mutta harmikseni en ole aiemmin teatteriin päässyt sitä katsomaan. Tänä syksynä Turun kaupunginteatteri otti ohjelmistoonsa tämän ihanuuden ja sitähän piti päästä katsomaan.

Myöhästyin lipunostossa ja hyvät arviot saaneen ensi-illan jälkeen ensimmäisille viikoille oli aika turha yrittää saada useita lippuja, ainakaan vierekkäin. Päädyinkin menemään teatteriin yksin ja lupasin viedä kirjan lukeneen teinin teatteriin vielä tänä syksynä.

Turun kaupunginteatterin evakon aikana näytäntöjä on Logomon lisäksi Linnateatterissa. Linnateatteri huokuu laatua ja pientä mittakaavaa ja olikin mukavaa päästä tutustumaan toisen teatterin tekemään produktioon Linnateatterin puitteissa. Tai no, miten sen nyt ottaa, toisen ja toisen. Ehkä en ollut ainoa, joka miettii, että sieltä Linnateatteristahan se Kouki on peräisin, joten laatu lienee taattu.

Käsiohjelma sai heti hymyn huulille. Ruotsin lipun mallinen - kepin nenässä - ohjelmalehtinen toi heti maaotteluhenkeä. Heja Sverige! Käsiohjelma muuten kannattaa ehdottomasti ostaa. Miika Nousiainen kertoo siinä hauskasti, minkä kohtauksen (joka muuten elää läpi koko näytelmän) hän kirjoitti yksinomaan näytelmäkäsikirjoitukseen. Siitä ei nimittäin kirjassa puhuta halaistua sanaa!

Aulassa oli saavuttuani huolestuneen näköisiä seurueita parikin. Ymmärsin kiihkeästä puhelinkeskustelusta, että seurueista osa oli erehtynyt menemään Logomoon ja oikeaan osunut osa seurueesta jännäsi, pääsisivätkö kaikki paikalle. Näytännön jo alettua ketään ei päästetä sisälle ennen väliaikaa. Tiukka peli. En tiedä, olivatko viereeni paikat varanneet näitä radan varteen harhailemaan jääneitä, sillä tyhjää siinä oli usean paikan verran myös väliajan jälkeen. Vähän harmitti, sillä siihen olisi nimittäin hyvin mahtunut teini jos toinenkin. Tuosta kuitenkin voidaan päätellä, että tieto kaupunginteatterin muutosta Logomoon on mennyt liiankin hyvin perille.

Ja sitten päästiin aloittamaan. Reunapaikaltanikin näki kaiken oikein hyvin. Mikko Virtanen marssi katsomon halki näyttämölle ja aloitti. Kouvola ja tuulipukuiset vanhemmat tuotiin esille juuri niin sopivasti, että kukaan ei taatusti katsomossa olisi halunnut sieltä olla kotoisin. Tai pukeutua tuulipukuun.

Ruotsalaisuus ja sen vertaaminen suomalaisuuteen hersytti yleisön nauruun kerta toisensa jälkeen. Ja hihitykseen. Ja sellaiseen - tiedättehän - hekotukseen, joka taukoaa vain hengenvedon ajaksi jatkuakseen taas kahta kovempana ja josta osa on sitä ihanaa vapautunutta naurua, kun naurunsa keskellä tajuaa, että muutkin nauravat ja että nauraa saa ja että tämähän on ihanaa. Ja nauraa tosiaan saimme. Miten ne ruotsalaiset puhuvatkaan meille suomalaispoloille englantia vaikka kerta toisensa jälkeen yritämme solkata ruotsia. Miten siellä Skansenilla jaksetaankaan yhteislaulaa. Ja ovatko suomalaiset pelkkää kliseetä? Entäpä ruotsalaiset?

Linnateatterin lavalla on Vadelmavenepakolaisessa monologeihin tottuneelle teatteriyleisölle suorastaan ahdasta. Tai ainakin siellä on useampia näyttelijöitä, nimittäin kuusi. He esittävät toki vielä useampia rooleja, mutta tällä kertaa lavalla on aika meno.

Kun näytäntö päättyi, ulos valui iloinen yleisö. Ulkona satoi vettä kaatamalla - suomalaistyyppisesti - mutta aika moni taisi saada useammankin vuoden pidemmän elämän niillä nauruilla. Kyllä näytelmässä vakavampikin puoli oli tai ainakin syvällisempi ajatus. Suomi ei sittenkään ole pöllömpi paikka ja suomalaisetkin taitavat olla aika reiluja. Niin, ja ruotsalaiset eivät ajattele ollenkaan ikävästi meistä.

Vadelmavenepakolainen oli nappisuoritus. Se nauratti juuri niin kuin pitääkin ja vähän vielä päälle. Nauratti niin, että sitä muistelee mielellään vielä pitkään. Ei suurta tunteenpaloa mutta onneksi ei pitänytkään. Näyttelijät hoitivat työnsä moitteettomasti, Aleksi Meaneyn ohjaus oli ymmärtänyt asian oikein ja Stefan Karslssonin esittämä Mikko Virtanen - eli Mikael Andersson oli aito kuin mikä. Mikko Rasilan Mikael Andersson oli myös vallan mainio. Aion mennä vielä toistekin sitä katsomaan, kunhan liput saan useammallekin perheenjäsenelle.

Vadelmavenepakolainen
Turun kaupunginteatteri, Linnateatteri
Käsikirjoitus: Mikko Nousiainen
Ohjaus ja sovitus: Aleksis Meaney

Gone girl - kirjaa parempi kokemus leffateatterissa

Sain SF Filmiltä kaksi lippua elokuvaan Kiltti tyttö - Gone girl ja lupasin blogata elokuvasta. Teenkin sen mielelläni, sillä kirjan kahlasin läpi jo aiemmin ja on aina kiintoisaa vertailla kirjaa elokuvaan.

Kuva: SF Film

Kiltistä tytöstä kirjoitin blogiin jo kesällä, tuon kirjoituksen löydät täältä. Kirjaa oli hehkutettu jo pitkään ja minä kyttäilin sitä kirjastosta ja lopulta sain sen lahjaksi. Ja sitten kirja unohtui alun jälkeen hyllyyn. Kiltin tytön jälkeen ennätin lukea Gilian Flynnin Pahan paikan, josta pidin kovasti.

Elokuvan alkuteksteistä bongasin Gillian Flynnin nimen tittelin "Screenplay" edessä. Se tarkoittanee elokuvakäsikirjoitusta. Mietin jo ennen elokuviin lähtöä, miten elokuvassa mahtaa toimia kirjan rakenne, jossa Nick ja Amy vuorottelevat kertojina. Ehkä juuri Gillian Flynnin ansiota tai syytään oli se, että elokuva oli hyvin uskollinen kirjalle. Vaikuttavan uskollinen.

Kaikki varmasti tietävät, miten ontolta tuntuu, kun on kuvitellut jonkin kirjan henkilön tai radioäänen tietyn näköiseksi. Kovin usein näyttelijöiksi on valittu aivan väärän näköiset ihmiset, toisaalta Garpin maailman päähenkilöä ei olisi voinut esittää kukaan muu kuin Robin Williams. Kiltissä tytössä Amyn ja Nickin hahmot istuvat täysin näyttelijöiden ääneen, olemukseen ihan pienintä huokausta myöden.

Tomi ei Kilttiä tyttöä ole lukenut ja vähän jännitin, mitä hän on mieltä naisvaltaisen yleisön keskellä. Elokuvan 2 tunnin ja 29 minuutin pituus oli aikamoinen, mutta muuten hän vaikutti viihtyneen. Naiselokuvaksi hän ei Kilttiä tyttöä väittäisi eikä se siltä tuntunutkaan. Ohjaaja David Fincher osaa työnsä erinomaisesti, kuvaus on hyvää ja elokuvan värimaailma ja pikkukaupungin kuvaus ovat moitteettomia, nautittavia.

Kun saavuimme kotiin, nappasi Tomi kirjan esille ja tarkisti, alkaako kirja samoilla sanoilla kuin elokuvakin. Alkaa. Kutakuinkin ja varsin kiehtovasti.

Tällä kertaa elokuva ylitti kirjan. Tai ainakin elokuvakokemus oli parempi kuin kirjakokemus. Suosittelen elokuvaa kaikille hyvän jännityksen ystäville. Veri ei lennä (kuin kerran) ja mistään kauhusta ei varsinaisesti ole kyse, vaan psykologisesta jännityksestä ja ihmismielen ja -luonteen synkistä puolista.

Gone girl - Kiltti tyttö
Ohjaus: David Fincher
Perustuu Gillian Flynnin samannimiseen kirjaan

Kinopalatsi, Turku
ti 7.10.2014

Ihan maailman paras kirja

8-vuotias poikani on ollut suuri Tatu ja Patu -fani jo monta vuotta. Ennen lukemaan oppimista kirjoissa parasta antia olivat tietysti kuvat, joita katselemalla nuori mies vietti tovin jos toisenkin. Kun lukutaito kehittyi, saattoi hän lukea kirjoja yhä uudelleen ja uudelleen sanoja tavaillen ja tuttua tarinaa muistellen.

Uljas sai Tatu ja Patu, syömään! -kirjan mummilta synttärilahjaksi. Hän oli kirjasta jo kuullut etukäteen ja ahmaisi sen nopeasti. Ja mitäs sitten tapahtuikaan? Äidille tuli tiukka määräys: nyt tehdään pinaattilettuja!

Niitähän tehtiin! Uljas oli vaikuttunut kirjan (muka ainoasta) ruokareseptistä ja halusi ehdottomasti herkkuruokaansa. Ruokaa yhdessä tehdessämme hän pohti miksi niin paha (pinaatti) maistuu niin hyvältä. Tässä piilee pieni paradoksi, sillä pinaattikeitto ja -letut ovat aina olleet hänen herkkuruokaansa, joten pinaatin pahuus on jostain opittua. Oikeasti kirjassa on paljonkin ruokaohjeita, mutta niihin ei nirso ruokailija halunnut äidin kiinnittävän huomiota.

Letuista tuli huippuhyviä ja siitä saamme varmasti kiittää sekä kirjan ansiokasta reseptiä että kerrassaan hulvatonta tarinaa, jossa tuo resepti käydään läpi. Tarinan päähenkilöt ovat Tatu "Tsyrki" Tsukkula ja ystävänsä Patu "Kordon" Rämsi.

Toinen käytännön hyöty kirjasta tuntuu olevan se, että 8-vuotias Uljas on sisäistänyt hyvin vahvasti sen, että "likaisista räteistä tulee haisevia ja rumia". Siisteyspuoli on kirjassa myös käsitelty opettavaisesti.

Lopuksi vielä pieni haastattelu:

- Mikä kirjassa oli parasta?
- Sellainen, että mitä tapahtuu, jos resepti luetaan huonosti.
- Mikä kirjassa oli huonointa?
- Se pitäisi keksiä. Emmää tiiä.
- Montako kertaa olet lukenut kirjan?
- Viisi kertaa.
- Mitä jäi parhaiten mieleen?
- Ruokavääriäinen.
- Mikä se on?
- Sii on sellainen. Se ei osaa käyttäytyä ruokapöydässä. Vähän niinkuin minä joskus. Osaan mutten käyttäydy.
- Oliko Tatu ja Patu, syömään! hyvä kirja?
- Ihan maailman paras.

Turun kirjamessuilla oli tuttuja

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu, syömään!
Otava


Tatu ja Patu, syömään! Bookysta

Ruotsissa ja Kuusamossa osataan

Kun Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin ilmestyi, päätin ilman muuta lukea sen. Niagaroittain on ehtinyt vettä virrata Aurajoessa ennen kuin sen nappasin käsiini. Ja vauhdilla eteni ensimmäinen osa, Rakkaus.

Jonas Gardell on suomalaisten oma vävypoika, samaan tyyliin kuin Adam Lambert taannoin. Aina ihanan iloiset Mark Levengood ja Jonas Gardell ovat juuri niin tyypillisen onnellinen ruotsalainen pariskunta kuin Vadelmavenepakolainen vain voi kokea. Ja siksi Jonas Gardellin kipeän upea kirjasarja on niin hieno.

Kirjan henkilöt on kuvattu taiten, kauniisti, syvällisestikin. Yhtään hutaisua ei ole. Jokaiseen tutustuu kuin omaan tuttavapiiriinsä ja jokaisen voisi tunnistaa pöytäseurueessa, jos kuvan näkisi, kuvittelisin.

Ensimmäinen osa - rakkaus - tuo välähdyksiä sairaalasängyn viereltä ja samalla kertoo Rasmuksen ja Benjaminin kohtaamisesta kasvattaen heitä lapsista nuorukaisiksi. Ja miten kauniisti se kaikki kerrotaankaan.

Luettuani ensimmäisen osan tuli mieleeni heti Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Kummassakin kirjassa kuvataan 1900-lukua, tosin ei aivan identtisiltä vuosikymmeniltä. Toisessa seksuaalinen tasavertaisuus on vielä kaukana ja lain toisella puolen, toisessa laki jo murtuu, mutta käytännön elämässä kaikki on vielä kuin laitonta, piiloteltavaa ja yhteiskunnan silmissä rumaa, vaikka rakkaus on kaunista. Herkkä vapaus on hapuilevaa ja piiloteltavaa.

Ensimmäinen osa jäi pitkäksi aikaa mieleeni. Toinen osa - sairaus - on periaatteessa heti jatkoa ensimmäiselle, mutta nyt sairastaminen on alati läsnä, sairastumista kuvataan ja kuolema on aivan kulman takana. Tunnelma on synkempi ja toivottomampi. Lapsuustarinatkaan eivät ole siitä onnellisimmasta päästä, ne suorastaan ahdistavat.

Rasmus ei kakkososassa ole enää vain herttainen poika, jota kotikonnut ahdistavat. Hän on ärsyttäväkin, suorastaan inhottava. Toisaalta kirjan edetessä vieraillaan Rasmuksen sairaalasängyn äärellä, joka tulee olemaan tarinan väistämätön loppupiste. Ainakin Rasmuksen maallisen tarinan. Benjamin on jäänyt kuvaukseltaan hiukan pinnallisemmaksi raapaisuksi, vaikka pinnallinen hän ei ole. Heidän kaveripiirinsä edustaa stereotyyppistä homojoukkoa, mutta Benjamin säilyttää Jehovan todistaja -henkeään.

Lehdille, muistilehtiöille ja muulle materiaalille tarkoitetuin taskuin varustetussa nahkakotelossa säilyttämänsä Raamatun välistä Benjamin ottaa esiin piirroskuvan ja kiinnittää sen nastalla seinälle.  

Kyse on tavanomaisesta Jehovan todistajien kuvasta, joka esittää hymyilevää perhettä, siinä on hyvin pukeutunut äiti, hyvin pukeutunut isä ja hyvin pukeutuneita lapsia oleskelemassa niityllä järven rannalla, taustanaan Alpeilta vaikuttava maisema.  

Rasmus vilkaisee kuvaa arvostelevasti. "Tuollaisestako te haaveilette?" hän kysyy epäilevästi ja päivittelee asiaa. Benjamin kohauttaa nolostuneena olkapäitään. "Oletettavasti." Rasmus menee kuvan tuntumaan ja tutkiskelee sitä pitkään ja hartaasti, ennen kuin esittää lopullisen arvionsa. "Tehän olette aivan heikkopäisiä. Tanssitaanko?"

Kirjasarja on loistavaa ajankuvaa ja karmea kertomus lähihistorian, aivan parinkymmenen vuoden takaisista, kamalista asenteista ja ihmisten kylmyydestä, julmuudesta ja inhimillisyydestä.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin
Osa 1: Rakkaus
Osa 2: Kuolema
Johnny Kniga

Jonas Gardellia Bookysta