Miksi se loppui jo?

Jos kirja on paksu, ruotsalainen ja rikosromaani, on minun se vaikea jättää hyllyyn. Vielä kun tekijästä paljastetaan, että hän on ollut käsikirjoittamassa Wallander-sarjaa, olin jo valmiiksi myyty. Luettuani voin vain todeta, että Stefan Ahnhemin Pimeään jäänyt lunastaa kaikki toiveet!

Kirjaa en ehtinyt lukea kuin parikymmentä sivua, kun huomasin tuttuja kuvioita. Silta! Ihana, koukuttava tv-sarja on tainnut innoittaa Stefan Ahnhemiä aika lailla eikä siinä ole mitään huonoa.

Tapahtumat sijoittuvat eteläiseen Ruotsiin ja mukana touhuavat niin Ruotsin kuin Tanskankin poliisit, tosin tanskalaiset poliisit eivät saa kovin mairittelevaa roolia kokonaisuudessa. Juutinrauman silta vilahtaa toki tässäkin kirjassa pariinkin otteeseen.

Kirjassa palataan erään koululuokan yläkouluaikaisiin tapahtumiin, kiusaamiseen (mistä nopea takautuma juuri lukemaani Ihmepoikaan), sillä saman luokan oppilaita alkaa kuolla hyvin mielikuvituksellisin, symbolisin ja synkin konstein. Selväksi käy, että myös murhaaja on samalta luokalta. Murhaajan löytäminen on kiehtovaa, hän on taitava. 

Stefan Ahnhem osaa asiansa. 534 sivua loppuivat kesken, olisin lukenut toisen mokoman saman tien uudelleen. Päähenkilön, ruotsalaispoliisi Fabian Raskin, tarina jatkuu, sillä kyse on vasta trilogian ensimmäisestä osasta. Seuraava osaa ilmestyy Suomessa vasta vuonna 2016, mutta onneksi sen löytänee ruotsiksi jo aikaisemmin.

Tässä kappaleessa on juonipaljastus: Niin, yhtymäkohtia Siltaan löytyy runsaasti, mikä suurelle Silta-fanille on lähinnä mukavaa, mutta - nyt seuraa hienoinen juonipaljastus tai -vilautus - kun poliisin oma lapsi kaapataan, teljetään pieneen tilaan ja tämä on tukehtua, on kohtaus jo suorastaan kopio. Tällä kertaa tanskalainen naispoliisi kuitenkin klaaraa tilanteen ajoissa ja tekohengittää pojan takaisin elämään. Ehkä kohtaus on terapeuttinen, sillä Sillassa Saga ei kykene pelastamaan Martinin poikaa ja minua se ainakin on jäänyt vaivaamaan. 

Jos siis jäit koukkuun Siltaan, pidät takuuvarmasti Stefan Ahnhemin Pimeään jäänyt -kirjasta!

Stefan Ahnhem: Pimeään jäänyt

WSOY

Koulussa on vikaa, sanoo Finlandiamies

Vuoden 2014 Finlandia-voittaja tuli luettua loppuvuodesta, ja sen innoittamana piti tietysti tutustua Jussi Valtosen aikaisempaankin tuotantoon.

Siipien kantamat (2007) kertoo Juhani Koskelasta, keski-ikäisestä lukion äidinkielenopettajasta. Juhani on epäonnistunut ihmissuhteissaan ja epäilee korvanneensa ne fiktiivisillä suhteilla, kirjojen parissa. Kunnes hänen oppilaakseen tulee Marianne, kaunis ja älykäs ja lukeva nuori nainen. Lolita-kuvio on vanha, mutta Valtonen tekee henkilöistään eläviä ja samastuttavia.

Valtonen on keski-ikäinen mies, joten ei yllätä, että hän osaa hyvin kuvata keski-ikäistä miestä. Mutta hänen kykynsä kuvata koulumaailmaa tarkasti yllättää, koska Valtonen ei ole opettaja.

Minulle Siipien kantamat kertoo kolmesta asiasta.

1. Kyynistyvä keski-ikäinen mies, sehän olen minä.

2. Koulun nykymenossa on vikaa. Opettajat tasoittelevat oppilaiden tien mahdollisimman sileäksi, juuri mitään ei sovi vaatia. Valtosen kirjassa kolmekymmentä vuotta sitten jenkkeihin muuttanut kansakoulunope on vanhanaikaisuudessaan luetuttanut Mariannella pinon klassikoita, kun taas Suomessa on hoidettu vapaavalintainen proosateos katsomalla Da Vinci -koodi elokuvana.
Juuri päättyneissä yo-kirjoituksissa sama ilmiö näkyi tosielämässä näin: koe on suunniteltu erilaisia ihmisiä varten niin, että nopeimmat voivat tehdä sen kolmessa tunnissa, ja jos menee kauemmin, saa istua kuusikin tuntia. Sairastapauksissa annetaan lisäaikaa kaksi tuntia. Parikymmentä vuotta sitten muutamalle, nyt yli kymmenelle prosentille lukiolaisista. Parinkymmenen vuoden päästä toivottavasti kaikille, ettei tule paha mieli.

3. Opehuoneen puolella on vikaa. Tai oikeammin, opehuoneen yläpuolella on liikaa joutilaita virkamiehiä, jotka innovoivat kehitysvisioita. Ja kasvatustieteilijöitä, joiden pääasiallinen tehtävä on todistella, että kasvatustiede on ihan yhtä hieno ja uskottava tieteenala kuin muutkin, eiks vaan. Vuosikymmenien, jopa -satojen saatossa hioutuneisiin menetelmiin ja käytäntöihin ei uskota, vaan uudistua pitää. Niinpä Valtosen luomassa opehuoneessa opettajat pantiin kirjoittamaan "prosessikuvausta", jossa puhuttiin "ohjatuista oppimiskokemuksista ja luokkamuotoisista oppimistapahtumista (tunnit), joissa korostui opetuskeskustelullinen vuorovaikutus (opettaja puhuu), tai jotka saatiin vuorovaikutteisuuden avulla toiminnallisiksi (katsotaan videota). Koulun ulkopuolista työskentelyä (läksyt ja esitelmät) toteutettiin sekä opettaja- (läksyt) että oppilasjohtoisesti (esitelmät)."

Remu Aaltonen sanoisi tuohon, että Lissun lässyn luupi luu.

Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Tammi

Kerroskiisseli, joka jää mieleen

Pääsiäiseksi hain kirjastosta lukemista ja uutuuskarusellissa mielenkiintoni herätti paksu kirja. Kirjailijan nimi, Jojo Moyes, ei sanonut mitään, toki olin nimen nähnyt useasti naistenlehtien kirja-arvosteluissa, mutta toistaiseksi emme olleet kohdanneet. Kirjan muhkea koko (476 sivua) vaikutti hyvältä ja takakannen "Aseistariisuvan liikuttava rakkaustarina" kuulosti juuri siltä vastapainolta, jota tarvitsin hieman synkähkön lukuputken katkaisuun.

 

Takaliepeessä kerrotaan kirjailijan olevan samanikäinen kuin minä ja Tomi (syntynyt 1969). Tämä kirja on hänen kansainvälinen läpimurtonsa, josta on tekeillä elokuvakin. Kannatti siis yrittää.

Kirja sijoittuu pieneen englantilaiseen kaupunkiin, mikä on oikein tunnelmallista. Päähenkilöt ovat neliraajahalvaantunut mies ja hänelle avuksi pestattu nuori tyttö. Asetelma on kovin samanlainen kuin ranskalaisessa elokuvassa Koskemattomat (Intouchables), joka on minun ja lasteni suosikkeja.

Mitään suurta ja mullistavaa kirjassa ei ole. Se on hyvin kirjoitettu, kieli on sujuvaa, myös käännös. Kirja on kuin pehmoinen kerroskiisseli, jota on helppo syödä. Lopussa päästään pääasiaan ja loppuratkaisu onkin ehkä kuitenkin hiukan yllättävä.

Vaikka kerroskiisselit harvemmin jäävät mieleen, on tämän kirjan ansio juuri tuo loppuhuipennus, josta en pihahda mitään. Samalla huomasin pohtivani, mitä itse tekisin jos olisin halvaantunut vailla toivetta parantumisesta.

Jojo Moyesilta on ilmeisesti ilmestynyt useampikin kirja, joten voipi olla, että kesälomalla riippumatossa luen lisää, jos synkeiden murhien keskellä tarvitsen hattaraa.

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää 
Gummerus

Iso kokoko autuas?

Tämä on hyvä kirja.

Satu Piispa-Hakalan Pieniä sankaritekoja on hänen esikoisensa, ja tuoreen Kustannus Aarnin ensimmäisiä julkaisuja. Pieniä sankaritekoja on episodiromaani, jonka päähenkilö on Anna, ekoaktiivinen nuori nainen, jolla on monenlaisia ongelmia ja joka yrittää osaltaan muuttaa maailmaa pienien tekojen kautta.

Jokaisessa luvussa kertoja ja tilanne on eri, mutta tarina etenee silti tiukasti, liikoja karkailematta, sillä Annan avulla lukija pysyy koko ajan kyydissä ja kartalla. Kertojien äänet ovat sopivasti erilaisia keskenään ollakseen luontevia, mutta kerronta pysyy kuitenkin maltillisissa raameissa. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja elämänmakuisia.

Puolentoistasadan sivun mitta tarkoittaa, että rönsyt on karsittu, hyvä niin. Toisaalta olisin jaksanut lukea tätä paljon pitempäänkin. Ehkäpä se, että on tullut luettua useampikin tiiliskivi viime aikoina, on vääristänyt odotuksiani. Finlandia-palkintokin meni isolle kirjalle. Mutta eihän iso koko ole mitenkään autuaaksitekevä: Hesarissa arvioitiin juuri Ian McEwanin Lapsen oikeus, jossa kookkaiden bestsellerien tekijä palaa alkuaikojensa tiiviimpään ilmaisuun.

Ainoa, mikä Piispa-Hakalan teoksessa minua häiritsi, ovat siellä täällä vilahtavat mikkorimmismäiset uudissanat kuten "säpsyä": ne olisi voinut joko poistaa kokonaan tai sitten käyttää niitä enemmän, jolloin kokonaisuus olisi ollut ehjempi.

Satu Piispa-Hakala: Pieniä sankaritekoja
Kustannus Aarni

Jääkö mieleen?

Elias Koskimiehen Ihmepoika puhututti muistaakseni viime syksynä kirjamessujen aikoihin. Nyt sen vasta bongasin kirjastosta ja nappasin mukaan. Vaatimattoman pituinen kirja (191 sivua) vaikutti välipalalta ja nopeasti sen luinkin.

Jonas Gardellin trilogian (blogipostaukset tässä ja tässä) jäljiltä mielentilani nuoruuden erilaisuuden ja sen melskeissä tempoilun oli jo valmiiksi herkällä. Ihmepojassa tarina kiertää omalla tavallaan päähenkilön erilaisuuden ympärillä, mutta toisaalta siinä ei ole mitään ihmeellistä. Pojan isä sairastuu ja perhe joutuu uudenlaisen tilanteeseen. Kaverit potevat omaa teiniyttään ja puuhaavat nuoruuden kotkotuksia. Aika normimeininkiä, etenkin kun kuvaus on 1980-luvulta.

Luin kirjan oikein mielelläni, se oli hauska ajankuvaus, mutta en osannut löytää mitään niin traumaattista päähenkilön elämästä, että se olisi jotain suurempaa. Tolppakorot ja erilainen pukeutuminen olivat taatusti 80-luvulla jotain outoa. Enää eivät olisi. Individualismi onneksi jyllää, vaikka tietysti nykyisinkin nuorisolla on tietyt normikaavat myös pukeutumisessa. Mutta toisaalta eri tavoin pukeutuneita ei pidetä ihan niin kummallisina kuin joskus. Tyttäreni ei laita kouluun tiettyä reppua, koska luokkakaverilla on jo samanvärinen eikä ole hyvä, jos on samaa. Hyvä, että sopii olla erilainen, mutta toisaalta parasta olisi, jos jokainen voisi valita reppunsa värin ihan vaan omien mieltymysten mukaan eikä muiden valintojen perusteella.

Kirjassa on paljon minulle hiukan vierasta pohjalaismurretta ja se onkin kirjan parasta antia.

Elias Koskimiehen Ihmepoika on hyvin kirjoitettu ja lempeä kirja, ja vaikka se ei lukiessa kolahtanut tuhatta ja sataa, olen aika varma, että se jää mielen perukoille ja palaa monesti ajatuksiin.

Elias Koskimies: Ihmepoika
Gummerus

Hyvä tarina, kustannustoimittajalle terveisiä

Kustannus Aarni on uusi kustantamo, ja Pasi Luhtaniemen Viattomat yksi sen ensimmäisistä julkaisuista. Viattomat on Luhtaniemen toinen psykologinen jännitysromaani, Atenan kustantamaa esikoista en ole lukenut.

Psykologiset jännärit eivät ole minun lemppareitani, joten en koe erityisen hyvin osaavani suhteuttaa Viattomia lajityypin muihin edustajiin. Mutta kaikki tuntuu olevan kohdallaan: uskottavat henkilöhahmot, raikas järvenrantamiljöö, luonteva kerronta, ja ennen muuta otteessaan pitävä juoni. Murhaajaahan tässä tietenkin etsitään, ja lopussa tarina tiivistyy niin, että hotkaisten piti lukea. Henkilögalleria on sopivan suppea muistettavaksi, mutta mahdollisia syyllisiä silti monta - ja vihjeet herkullisesti annosteltu.

Kustannustoimittajan työssä olisi sen sijaan voinut olla tarkempi. Useilla sivuilla on sanottu sama asia tai ilmaus kahteen kertaan, eikä kyse ole selvästikään tahallisesta, kerrontaan rytmiä tuovasta toistosta. Esimerkiksi sivulla 138 sanotaan: "Virta, jonka rantaan olin ajautunut, oli vuosituhansien ajan kuljettanut Anatolian vuoriston hedelmällistä lietettä kohti etelää", ja jo seuraavassa virkkeessä että "Muutama sata kilometriä ennen Persianlahden pohjukkaa se - - laski hedelmällisen lietteensä kahden virran väliselle tasangolle".

Ja faktojenkin kanssa olisi syytä olla tarkkana: sivulla 44 Sibeliuksen ja Järnefeltin lisäksi mainitaan romantiikan ja kansalllisen heräämisen säveltäjä Aaro Merikanto.

Pasi Luhtaniemi: Viattomat
Kustannus Aarni