Mikä on maneeri ja mikä omaperäisyyttä?

Reijo Mäki kirjoittaa vähän lyhyempää lausetta. Ja sen lauseen mittaisen virkkeen loppuun hän laittaa yhden sanan mittaisen lauseen. Tarkentaakseen. Ja seuraavaksi hän kirjoittaa taas komparatiivin, vähän paremman sellaisen.

Näitä mietin kun luin Mäen uusinta Vares-kirjaa Tulivuori. Onko Mäen kieli maneerista vai omaperäistä? Ärsyynnynkö liian helposti? Muistinko huolehtia verensokerini tasapainosta? Muistinko käydä suihkussa?

Luulen että kaikkeen voi vastata kyllä. Mäen kielessä toistuvat asiat voi lukija kokea ihan niin kuin itse haluaa: toisaalta kieli on erittäin helposti tunnistettavaa ja siis persoonallista ja omaperäistä, mutta yhtä lailla nämä alati toistuvat kielen keinot voivat ärsyttää, jolloin ne pitää tulkita maneereiksi.

Heinäkuussa luin Mäen Intiaani-kirjan, jota moitin pitkittämisestä ja löysyydestä. Tulivuori on tässä suhteessa paljon parempi, kirjan mitta ja tapahtumien määrä ovat hyvässä suhteessa. Äijäläppää heitetään tällä kertaa Teneriffalla ja lopussa langat niputetaan kauniisti yhteen. Ja vaikka lauserytmi ja idiomit välillä ärsyttävätkin, Mäen teksti kulkee hienosti. Vares jaksaa viedä mukanaan. Yhä.

Reijo Mäki: Tulivuori
Otava

Häpeämätön runoteos

Tuomas Keskimäki on porilainen runoilija, joka on julkaissut kolme runoteosta ja lisäksi kirjoittanut sanoituksia useille yhtyeille, muun muassa Korpiklaanille. Lähes kaikki hänen tekstinsä on tehty kalevalamittaan, ja niinpä ei ole ihme, että hän toimii myös Kalevalaisen Runokielen Seuran aktiivina.

Lähipäivinä ilmestyy Keskimäen neljäs runoteos Sinä, taivaani, jonka sain ennakkoon luettavakseni. Sen alaotsikkona on "Kustaa II Aadolfin ja Ebba Brahen lauluja 1611-1615". Kirjassa nämä kaksi nuorta kirjoittavat toisilleen rakkausrunoja, mutta tulevan kuninkaan Aadolfin äiti kuningatar Kristiina ei hyväksy suhdetta. Nuoret yrittävät kuitenkin, mutta lopulta Ebba päätyy naimisiin sotamarsalkka Jacob de la Gardien kanssa.

Tarina on tosi, runot kuvitteellisia.

Sinä, taivaani on häpeämätön kirja. Kaikki runot ovat puhdasta rakkauslyriikkaa vanhaan tyyliin, mitään modernin runon keinoja niissä ei käytetä. Riimejä ei sentään ole. Lyriikanopettaja käskisi heti Keskimäkeä rikkomaan ylevää rakkaustunnelmaa jollain, millä tahansa keinolla. Ihan millä vaan, että tultaisiin tähän päivään.

Minäkin odotin lukiessani, että tunnelma saa jonkun rajun käänteen, mutta ei. Käänne kyllä tulee, kun nuoripari joutuu pettymään odotuksissaan ja rakkaus vaihtuu luopumiseen. Runojen kieli ja keinot eivät kuitenkaan käänny, vaan sävy pysyy samana läpi koko runoelman kahdenkymmenen neljän runon.

Taivaita tavoitellaan, rakkaus-sana toistuu aina uudelleen ja uudelleen, Keskimäki ei kaihda kliseitä:

Kuule neiti, aamun heinä,
minä laulan ja sinua
silmillä sinisen taivon
syvälle syliini kutsun.

Niin kuin näkyy, suuri osa säkeistä on kalevalamittaa. Liikaa Keskimäki ei onneksi kuitenkaan kalevalamittaan ripustaudu.

Kuin kuu kuiskisi sinulle
niitä sanoja, joita itse
en sinulle voi sanoa.
Sanani hellät kuin keväinen
yösydän syvien soiden.
Vaikka vain ikävöin, kyllä
itkutkin ilosta soivat.

Häpeämätöntä, eihän tuolla tavalla sovi kirjoittaa runoja nykypäivänä.

Mutta hei - Tommy Tabermannhan kirjoitti samankaltaisesti. Eikä vissiin ihan huonolla menestyksellä. Jos siis Keskimäki saisikin pyyhkeitä runo-opelta tai kriitikolta, voin kuvitella että näillä runoilla olisi kysyntää kaikkien niiden muiden keskuudessa. Vaikka niiden, jotka tykkäävät Tabermannista, tai hyvistä iskelmistä. Tai muuten vaan hyvistä rakkauslauluista.

Tuomas Keskimäki: Sinä, taivaani
Sunkirja

Juice oli monta

Antti Heikkisen Juice-elämäkertaa Risainen elämä on kehuttu paljon, mutta en jaksanut vaivautua varaamaan sitä kirjastosta. Pari viikkoa sitten se lopulta pyörähti Jyrkkälän kirjaston tyrkkyhyllystä matkaan, ja vakuutti heti ensimmäisiltä sivuilta.

Parasta kirjassa on tietenkin Juice, jonka elämä on erittäin kiinnostava, ja jonka musiikin tahtiin on tapahtunut vaikka ja mitä. Tuuliajolla-kiertueesta tehdyn Saimaa-ilmiö -elokuvan (1981) katsoin varhaisnuoruudessani kymmeniä kertoja, ja musiikilliseen kasvamiseeni Juicella on ollut melkoinen vaikutus. Eikä vain 1980-luvulla vaan myös myöhemmin, esimerkiksi 90-luvun lopulla tärähti Pienestä pitäen, joka on yksi liikuttavimmista biiseistä ever. Viimeksi Juicea kuulin aamulla radiosta.

Antti Heikkinen ei Saimaa-ilmiön aikaan ollut edes syntynyt, mutta tapasi Juicen tämän viimeisinä aikoina. Tuollaisilla asioilla ei ole kuitenkaan elämäkertaajalle oikeastaan mitään merkitystä, merkitystä on vain kahdella asialla: sillä kuinka hyvin kirja on kirjoitettu ja kuinka paljon vaivaa sen eteen on nähty.

Heikkisen teksti on kohteensa näköinen, sujuvasanainen ja paikoin myös ilakoivan räävitön. Heikkinen on myös nähnyt isosti vaivaa, haastatellut valtavan määrän aikalaistodistajia Juicen kavereista soittajakollegoihin ja ministereihin. Kirja etenee musiikin ehdoilla, koko tuotanto tulee käytyä biisi biisiltä läpi, ja se on hienoa, ja Heikkinen onnistuu välttämään luettelomaisuuden kokonaan. Ja sitä tuotantoahan riittää, huikea määrä huikeita biisejä ja lisäksi viisitoista kirjaa. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, Heikkisen kirja ei etene musiikin vaan Juicen tekstien ehdoilla, mutta nepä Juicen tuotantoa enemmän kantavatkin. Mikään sointuanalyysi tai sellainen ei olisi mielekästäkään.

Heikkinen osoittaa, kuinka vahvasti sidoksissa Juicen elämä ja tekstit olivat toisiinsa, ilot ja surut siirtyivät biiseihin melkolailla suoraan. Juicen maksakirroosivaihetta seurannut Hardwick-show (1989) löytyy YouTubesta kokonaan, ja sen katsottuani yllätyin kuinka narsistinen Juice oli. Hardwickille hän puhuu kuin Andy McCoy - minulle oli syntynyt kuva toisenlaisesta miehestä, fiksusta ja nokkelasta, joka on älykäs itseään korostamatta. Taitaa olla niin että Juice oli monta, niin kuin me kaikki. Mutta Juice ei ollut me kaikki, hän oli enemmän, ja tämä kirja on todella hyvä.

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006
Siltala

Hämärää ja pölyistä psykologista jännitystä - ihanaa!

Gillian Flynnin kolme kirjaa ovat ilmestyneet Suomessa käänteisessä järjestyksessä. Ensimmäisenä saimme lukea Kiltin tytön, josta ilmestyi viime vuonna elokuvakin. Kirja sai kovasti julkisuutta, mutta kaiken meuhkaamisen jälkeen olin hiukan pettynyt, mistä blogikirjoituksenikin kertoi.

Paha paikka oli minulla seuraavana lukuvuorossa ja siitä pidinkin paljon enemmän, suorastaan paljon. Se on Flynnin teoksista keskimmäinen.

Teräviä esineitä on Gillian Flynnin palkittu esikoiskirja, joka löytyi jokerilainaan (=pikalainaan) lähikirjaston uutuushyllystä. Ah, mitä synkkyyttä! Kirja oli luettava parilla lukukerralla, sillä se tosiaan vei mukanaan. Kirjan päätyttyä olin pitkän aikaa aivan poissaoleva ja ääneen huokailin, miten huikea lukukokemus Teräviä esineitä oli. Tomi ihmetteli, että mikä siinä nyt niin ihmeellistä oli ja hassua tässä on se, etten oikein osaa selittää sitä.

Kirja on synkkä, todella synkkä, mutta ei pelkästään aihepiiriltään. Kirjan hahmot ovat joko ahdistavia tai kieroutuneita. Päähenkilö, nuori toimittaja Camille Preaker, palaa vuosien tauon jälkeen kotikaupunkiinsa kirjoittamaan kahden nuoren tytön murhasta. Camillen äiti on kylmä ja tunteeton, sairaalla tavalla. Vanhat koulukaverit ovat pariutuneet keskenään ja etulehdessä mainittu Stepfordin vaimot tulee kyllä mieleen.

Pikkukaupunki on vain ahdistava. Näin mielessäni kaiken harmaana, pölyisenä ja hämäränä, ja sellaisena mielsin kirjan tunnelman ja se lienee päällimmäisin ajatuksenikin kirjasta, hyvässä mielessä kuitenkin. Päähenkilö inhoaa itseään ja lääkitsee oloaan toistuvilla bourbon-lasillisilla ja voi huonosti. (Siitä taas tulee suurinpiirtein Vares mieleen.)

Pahassa paikassa päähenkilöt olivat inhottavia eikä Teräviä esineitä tee tässäkään poikkeusta. Kun kirja päättyi, piti viimeiset parikymmentä sivua lukea uudelleen samalta istumalta, sillä loppu oli niin häkellyttävä vaikka kirja tavallaan osoitteli oikeaan suuntaan monta kertaa. Mutta silti.

Kirjan lukemisen jälkeen pidin pari päivää taukoa, sillä en vain kyennyt heti aloittamaan uutta kirjaa. Jos pidät hyvin kirjoitetusta ja intensiivisestä psykologisesta jännityksestä ja vinksahtaneista hahmoista, suosittelen synkästi ja lämpimästi!

Gillian Flynn: Teräviä esineitä
WSOY

Risto Räppää taas onnistuneesti

En voi kyllin kehua lähikirjastoamme. Uutuuksia on helppo löytää ja kierto on nopeaa. Myös lastenkirjojen uutuudet saa lainaan vauhdilla. Uusin Risto Räppääjä eli Risto Räppääjä ja yöhaukka houkutteli iltasatupuuhiin.

8-vuotiaani lukee yleensä ihan mielellään ja Ristot ovat kuuluneet mielikirjoihin. Nyt kuitenkin päätin ottaa kirjan iltasatukirjaksi, koska halusin itsekin sen lukea. Ja se kannatti! Yleensä poikani mankuu "vielä yhtä lukua", mutta nyt kysyinkin kahtena iltana, "saako äiti lukea vielä yhden luvun". Kolmantena iltana posotin suoraan kirjan loppuun. 

Juu, kirja on jännä. Ja hauska. Nelli ja Risto löytävät muinaismuiston, sormuksen. Sormus katoaa useaan kertaan ennen kuin arkeologi saa löydön julkistettua. Elvi-täti on oma itsensä, myös inhimillinen puoli paljastuu. Lennart ja Rauha touhuavat ja saavat aikaan hassuja tilanteita. 

Sen kummemmin juonta paljastamatta täytyy sanoa, että näiden parissa viihtyy edelleen aikuinenkin. Nopolan sisarukset osaavat Risto Räppääjä -maailman sujuvasti eikä tarina tunnu kuluvan, vaikka Ristoa olemmekin seuranneet jo pitkään. Mistäköhän saan tekosyyn lukea uusia Risto Räppääjiä, kun tuo nuorimmainenkin tuosta kasvaa? 

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja yöhaukka

Tammi

Kunpa olisi potkaissut enemmän

En tapaa lukea muiden bloggauksia ennen kuin olen oman tekstini kirjoittanut. Nytkään en sitä tehnyt, mutta satuin huomaamaan bloggarikollegan motkotusta tästä kirjasta facebookissa. Linkkiä en klikannut auki, kohta luen vasta.

Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkareita on ilmestynyt jo 13 kirjan verran. Näiden lisäksi Lehtolainen on julkaissut mm. Hilja Ilveskero -trilogian ja yksittäisiä kirjoja. Maria Kallion tarinaa olemme saaneet seurata vastavalmistuneesta juristista asti ja olen keski-ikäistynyt ja kasvattanut lapsiani lähes samaan tahtiin. Kissojakin meillä molemmilla on kaksi. 

Mutta nyt tuntuu, että tarinasta puuttuu potku. Surunpotkun tarina tosin pyörii myös sen surumielisen teeman ympärillä, että Marian yksikkö tullaan lopettamaan eikä kenelläkään sen jäsenistä ole vielä tietoa jatkotyöpaikasta. Surullisen vivahteen tuo myös Koivun tyttären vakava sairaus. Kirja ei kuitenkaan vaikuta tarinan lopulta, mutta joko loppusoitolta tai taitekohtaa enteilevältä. 

Hilja Ilveskero -sarjassa oli tarinaa ja juonenkäänteitä niin vauhdikkaasti, että tarina koukutti ja sarjan jääminen kolmeen osaan oli iso pettymys. Surunpotkun ohkainen tarina ja lopun hätäinen ratkaisu vaikuttivat ihan pöljiltä. 

Tähän asti Maria Kallio -dekkareiden juonta on rakenneltu ja kehitelty monenlaisissa Espoon maisemissa, mikä on ollut niitä tuntevasta oikein hauskaa. Surunpotkussa väki tuntuu kuitenkin istuvan enemmän poliisitalon neuvottelu- ja kuulusteluhuoneissa tai ajelevan autoissa. Juu, varmaan oikeat murhia tutkivat poliisitkin paljolti istuvat neljän seinän sisällä, mutta fiktiossa soisi poliisienkin touhuavan pitkin maisemia. Kotonakaan Maria ei tässä kirjassa juuri vietä aikaa ja pientä kaikupohjaa antaneet perhekuvaukset tuntuvat nyt loistavan poissaolollaan.

Tarina käynnistyy, kun kansanedustajan puoliso murhataan kirkossa. Jalokiviä on hukassa ja niiden perässä hiihdetäänkin. Tämän enempää en juoneen taaskaan puutu, mutta motkotan silti nimistä. Taas. Kirjailija Jaana Lehtiön kanssa keskustelin viime syksynä hänen dekkarinsa nimivalinnoista, kun olin pulassa Muhosten ja Kutvosten keskellä. Liika samankaltaisuus sekoitti, mutta murhatun miehen kansanedustajapuoliso on tässä kirjassa nimetty Henna Pesonen-Pulmaksi. Onkohan päähenkilön nimi onnistunut silloin, kun siihen ei tule kiinnittäneeksi huomiota? 

Olen kesän aikana tutustunut myös kolmen ensimmäisen osan verran Christian Rönnbackan Antti Hautalehto -sarjaan (josta lisää toisella kertaa), jonka ronskius ensin tympi, mutta nyt tunnun vertaavan Antti Hautalehtoa Maria Kallioon jälkimmäisen tappioksi. No, luotan siihen, että Leena Lehtolainen tuo seuraavassa osassa Maria Kallion takaisin entistä ehompana ja uusin metkuin. Tai jos vaikka Hilja palaisi!

Kotimaisen dekkarin ystäville tämä uusin Maria Kallio on tietysti välttämätöntä lukemista eikä se lajinsa edustajana ole missään tapauksessa huono vaan suorastaan suositeltava. Parasta Lehtolaista se ei ole, mutta näin pitkään sarjaan mahtuu hiukan suvantoakin.

Kirjan sain kustantajalta arvostelukappaleena, kiitos siitä!

Leena Lehtolainen: Surunpotku

Tammi