Vaihtelu virkistää

Vaihtelu virkistää. Kun edellinen lukemani kirja oli korealaista eksotiikkaa ja viipyilevää maalailua, oli erinomaisen piristävää hypätä aivan toiseen äärilaitaan, esseiden pariin. Tommi Melenderin Yhden hengen orgiat on vuodelta 2013, mutta eiväthän nämä mihinkään vanhene.

Melender aloittaa siitä, miksi kirjoittaminen ja lukeminen ovat hänelle tärkeitä asioita. Esseekokoelman nimi tulee selväksi: "Ainoa tapa elää on hukuttaa itsensä kirjallisuuteen kuin loputtomiin orgioihin", kirjoitti Flaubert. Melenderille kirjoittaminen ja lukeminen ovat samaan aikaan eskapismia ja kapinointia, ja kapinallisuuden ytimessä puolestaan on kirjallisuuden hyödyttömyys, l'art pour l'art. Hersyvät nuoruusmuistot limittyvät teoreettiseen pohdiskeluun, kynä luistaa ja sivu kääntyy. Ajatukset ovat hyvässä järjestyksessä.

Mutta kun Melender mainitsee jo ensimmäisen esseen puolivälissä The Smithsin, menee jotain pilalle. Suomen tunnetuin esseisti Antti Nylénhän tunnetaan nimenomaan Morrissey-rakkaudestaan, joten en todellakaan ymmärrä, miksei Melender vaivaudu edes tuon vertaa tekemään eroa Nyléniin. Missä on se juuri mainostettu kapina, missä omaperäisyys?

Valehtelisi edes, jos ei muuhun pysty.

Toisessa esseessä Melender pohdiskelee esseen olemusta. "Tyypillisesti ne, jotka ovat liian nokkelia romaanikirjailijoiksi tai liian skeptisiä runoilijoiksi, päätyvät kirjoittamaan esseitä." Kovin vakavasti väitettä ei pidä ottaa, koska Melender itse on kirjoittanut kaikkia kolmea mainittua tekstilajia. Vaihtelu virkistää.

Jaa eikun senhän minä jo alussa sanoinkin. No, toistokin saattaa virkistää.

Loput kuusi esseetä käsittelevät kirjallisuutta erilaisten kirjailijoiden kautta. Niin kuin esseeistiikassa pitää, Melender aloittaa kummallisista tyypeistä, joista ainakaan minä en ole ikinä kuullutkaan. Vai kuka muka tietää Curzio Malaparten?

Jokainen essee on mielenkiintoinen, ja aiheet kulkevat avantgardesta populaarin suuntaan. Tämä järjestys on hyvä, mielenkiinto pysyy yllä. Stieg Larssonin Millennium-trilogian parissa Melender viipyy hyvän tovin. Larsson on Melenderin mielestä prosaistina "surkea, suoranainen antikirjailija", mutta trilogian feminismi kiehtoo Melenderiä.

Kun alussa sanoin etteivät tällaiset esseet mihinkään vanhene, valehtelin. Maailma on ainakin yhdeltä kohtaa muuttunut viidessä vuodessa: #metoo-kampanja on tuonut uuden tulokulman ja suhtautumisen naisten ja miesten välisiin suhteisiin, sellaisen, jota Melender ei tietenkään voinut vielä viisi vuotta sitten tietää.

Vaikka Melenderin teksti on viisasta ja ajatuksia herättävää, se välttää turhan kikkailun ja tarpeettoman vaikeuden helmasynnin. Vaikka kyseessä on yhden hengen orgiat, onanoinnista ei ole kyse.

Tommi Melender: Yhden hengen orgiat. Esseitä luetusta elämästä
WSOY

Pienestä suurta

Jos vain pikkuisen kärjistän, olen niitä ihmisiä jotka tykkäävät pitää asiat erillään, ainakin näyttämöillä. Laulut lauletaan konserteissa, ja teatterissa puhutaan ja näytellään. Logomon Teatro-salin ensimmäinen näytelmä Arvoituksellisia muunnelmia on loistava esimerkki puheen ja ulkoisesti pienen näytelmän voimasta: kuinka suuriin korkeuksiin pelkistetty, keskitetty ja taitava teatteri-ilmaisu voikaan nousta!

Kaksi miestä, yksi huone, pariin tuntiin litistetty tapahtuma-aika. Näin pieneen kun kaiken kutistaa, tuloksena on tiivistä tunnelmaa, ajatuksen lentoa, liikutuksen hetkiä, iloja ja suruja. Yllättäviä käänteitä, suorastaan briljanttia teatterirytmiikkaa.

Kaiken lähtökohta on teksti, tietenkin. Eric-Emmanuel Schmittin runsaana pulppuava dialogi on huikeaa, sen viisaat sanat vaatisivat monia katselu- tai lukukertoja, mutta yhdelläkin kertaa pääsee sen verran jyvälle että suuruuden ainakin aavistaa jos ei ihan kokonaan pysty käsittämään.

Toimittaja saapuu haastattelemaan Nobel-palkittua kirjailijaa, joka on elänyt erakkona saaressa jo kymmenen vuotta. Tyly sankarikirjailija ja pelokas haastattelija ovat kovin epäsuhtainen pari, mutta heti alkuun tehdään selväksi, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Epäluotettavia kertoja ovat kummatkin, eikä koskaan voi tietää, mikä on totta ja mikä ei. Miehiä yhdistää nainen, mutta sen enempää ei voi juonesta tässä paljastaa.

Alussa tarinaa kehitellään verkkaisesti, ja ensimmäinen kiepautus tulee juuri ennen väliaikaa. Toisella puoliskolla kiepautuksia tulee monta, ja tarina saa kierroksia. Sakari Kirjavaisen ohjauksessa kaikki rytmitetään niin hienosti, että tarkkaavainen katsoja voi pienistä vihjeistä aavistaa tulevan juuri ennen kuin se ääneen kerrotaan - mikä voisi olla psykologisesti tyydyttävämpää?

Ja ne näyttelijät. Heikki Kinnunen ja Ilkka Heiskanen tekevät todella hienoa ja intensiivistä työtä. Kinnusen tekemä jääräpäinen kirjailija on monumentaalisen uskottava, ja Heiskasen toimittaja (joka paljastuu musiikinopettajaksi, pakko mainita kun meitä aika harvoin roolihahmoiksi kirjoitetaan) vie katsojaa kuin pässiä narussa tunteesta toiseen.

Tiiviissä kudelmassa kaikki liittyy kaikkeen, ja taustalla häilyy Edward Elgarin Enigma-muunnelmien ajatus siitä, että lopullinen teema ja totuus ei ole kenenkään hallussa. Käsityksemme muista ihmisistä saattavat olla toistensa kaltaisia mutta eivät koskaan samoja tai oikeita. Janne Auvisen äänisuunnittelu tukee teoksen vähäeleistä mutta pienestä suureen nousevaa kerrontaa.

Logomon tiloissa ihminen viihtyy. Teatro on se sama sali, jossa Kaupunginteatteri piti majaansa remontin ajan. Sali on edelleen yhtä toimiva ja miellyttävä kuin ennenkin. Arvoituksellisia muunnelmia on viiden teatterin yhteistuotanto, se on nähty jo Helsingissä, Hämeenlinnassa, Riihimäellä ja Logomon jälkeen se menee vielä Kuopioon. Mutta seuraavat kymmenen päivää se on Turussa, menkää katsomaan!

Eric-Emmanuel Schmitt: Arvoituksellisia muunnelmia
Logomo, Teatro-sali

Sitten kun olympialaiset, Samsung ja Gangnam Style on nähty

Olympialaiset alkavat Etelä-Koreassa parin päivän päästä, joten nyt on hyvä hetki tutustua sikäläiseen kirjallisuuteen. Ei ole ihme, ettei korealaiseen kirjallisuuteen ole tullut törmättyä: ensimmäinen suoraan koreasta suomeksi käännetty romaani ilmestyi vasta vuonna 2015! Maailma on täynnä kirjallisuutta, ja vielä tällaisia yllätyksiä tulee vastaan.

Se ensimmäinen käännös oli Kyung-sook Shinin romaani Pidä huolta äidistä, ja käsillä oleva Jään luoksesi on saman kirjoittajan toinen suomeksi käännetty teos. Kirjailijan jälkisanat on kirjoitettu meille suomalaisille: hän muistelee lämmöllä muun muassa kirjallisuutta arvostavaa nykyistä presidenttiämme ja Turun pääkirjastoa.

Kirja kertoo neljästä ystävyksestä, joiden nimet ovat Yun, Dan, Myeong-seo ja Miru. He tapaavat professori Yunin yhdistäminä, ja näiden neljän nuoren tarinaa seurataan vuosien ajan. Välillä tapahtuu isoja ja traagisia asioita, välillä ihan pieniä. Ja hyvin usein ei tapahdu mitään.

Taustalla kiehuvat Korean 1980- ja 1990-lukujen opiskelijamielenosoitukset, jotka aloittivat demokratisoitumiskehityksen. Tämä taustatieto kerrotaan vasta jälkisanoissa, mikä on harmi, koska ajankohta olisi ollut kiva tietää jo teosta lukiessa. Mutta toisaalta yhteiskunnallinen kuohunta ei ole kirjassa ollenkaan pääasia, vaan näiden nuorten väliset suhteet ja teemat kuten ystävyys, rakkaus, nuoruus ja yhdessä kulkeminen.

Jään luoksesi tuo täältä kaukaa katsoen mieleen japanilaisen kirjallisuuden - muuta ei kai voi odottaakaan, kun kerran koreasta ei mitään ole ennen käännetty. Hiljaisuus, vaatimattomuus, yksinkertaisuus, pienieleisyys, luonto. Tuollaisilla sanoilla voi kuvata sekä kieltä että tarinaa. Jatkuvasti kuvataan puita, kukkia, vettä, vuoria, ja suurkaupungissakin hahmojen katse kiinnittyy pieniin luonnon elementteihin. Kirjallisuus, etenkin runous, on isossa roolissa.

Keskeistä on ei-tekeminen, ei-sanominen. Usein kuvataan sitä, mikä melkein tapahtuu, ajatuksia, jotka kuitenkin lopulta jäävät sanomatta. Kohtaamisia, joista vetäydytään viime hetkellä, puheluja joihin ei vastata, lähettämättömiä kirjeitä. Selvää lienee, että esimerkiksi seksiä tai kirosanoja ei ole. Puhuminen ja oleminen on vihjailua, tekeminen usein meikäläisestä näkökulmasta turhalta tuntuvaa puuhastelua.

Moinen jahkailu ja passiivisuus saattaa ärsyttää suomalaista lukijaa. Mutta jos sen yli päästää itsensä, lukijaa viedään kauniiden asioiden äärelle. Kyung-sook Shinin lauseet ovat yksinkertaisia, täsmällisiä ja koskettavia. Kirjassa on monia kohtauksia, joiden uskon jäävän pitkäksi aikaa mieleen: esimerkiksi nuorimies kantamassa kenkänsä hukannutta tyttöä reppuselässä pitkin kaupunkia, tai professori kopistelemassa sauvoilla lunta puiden oksilta opiskelijoidensa kanssa. Taru Salmisen suomennos on hieno, ainoastaan muutamat verbivalinnat kuten usein toistuva "väikkyä" hiukan häiritsivät.

Sitten kun olympialaiset, Samsung ja Gangnam Style on nähty, tästä on hyvä jatkaa tutustumista korealaiseen kulttuuriin.

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi
Suom. Taru Salminen
Into

Ruostetta ja timantteja kertoo kohtaloista

Marja Louhijan kirjoittama Ruostetta ja timantteja kantaesitettiin Hämeenlinnassa vuonna 2013, ja viikko sitten se saapui Teatteri Akseliin. Pääsimme sinne taas kutsuttuina. Näytelmä kertoo suurten ikäluokkien elämästä iloineen ja suruineen, timantteineen ja ruosteineen. Joukko eläkeiän kynnyksellä olevia ystävyksiä kokoontuu eläkevalmennukseen mökille, jossa avataan näiden ihmisten elämää yksi kerrallaan. Ihmisiä kun ovat, kaikki ovat jollain lailla rikki ja epätäydellisiä.

Lähtökohta on hieno, jokaista katsojaa kiinnostaa kurkistella toisten ihmisten kohtaloihin, siihen, miltä toisista tuntuu elää. Toteutus kuitenkin ontuu, koska perusprinsiippi "näytä, älä kerro" on unohtunut. Kohtaloita ei näytetä, vaan ne kerrotaan. Siksi ne eivät juuri kosketa, ja odotukset, suunta ja jännitteet jäävät vähäisiksi. Louhija on paikoin halunnut rikkoa dialogimuotoa erilaisin roolileikein ja tehtävin, mutta ne eivät toimi kovinkaan hyvin. Esimerkiksi alun ohipuhumisdialogi, jossa toinen puhuu autosta ja toinen elämästä yleensä, on liian kaavamainen. Kaikki nämä ongelmat ovat tekstissä, on vaikea kuvitella että parhaatkaan näyttelijät kykenisivät puhaltamaan henkeä kokonaisuuteen.

Roolitus on sinällään onnistunut, jokainen on roolinsa näköinen ja oloinen, ja hahmogalleria on mukavan moniulotteinen. Stella Storberg tekee Sixtiesin roolin komeasti, hänen kosteissa silmissään näkyy ja tuntuu eletyn elämän maku. Sirpa Rinne papin rouvana on myös uskottava, ja hänen artikulointinsa toimii erinomaisesti. Laulunumerot ovat sinällään ihan hyviä, mutta niin kuin aina, olen sitä mieltä että on parempi kun laulut lauletaan konserteissa ja teatterissa keskitytään teatteri-ilmaisuun.

Ruostetta ja timantteja
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

Jos et kuulu kohderyhmään

Jaana Lehtiön ja Helena Miettisen Taika Valo -sarjaa on luettu meillä ahkeraan. Sarjan ensimmäinen osa valittiin vuoden 2014 lastenkirjaksi. Neljäs kirja Taika Valo ja Pelukylän pakkaset jatkaa tutulla linjalla: arkista touhua ja seikkailuja pienen kylän ja pienen ihmisen mittakaavassa.

Noin kymmenvuotiaat lapset valmistautuvat kirjassa joulun viettoon. Tarinan moottoriksi ilmestyy sijaisopettaja Suvituuli, joka antaa oppilaille erikoisen joulutehtävän. Sen seurauksena Taika ja ystävänsä Saana päätyvät etsimään vanhoja esineitä, jotka antavat oikein käytettynä omistajalleen taikavoimia.

Seikkailu käynnistyy hitaahkosti, mutta kulkee sitten kyllä mainiosti kuin potkukelkka lumella. Kieli on elävää, toiminta konkreettista, hahmot moniulotteisia, ja lopussa kaikki tietenkin selviää parhain päin. Paha ei saa palkkaansa, vaan hänenkin toimintansa motiiveihin suhtaudutaan ymmärryksellä.

Nuorimmaiseni on jo kolmentoista ikäinen eli ei ihan parasta kohderyhmää - ja vielä poika. Mutta eipä haitannut, mieluisia iltasatuhetkiä tämän teoksen parissa vietettiin monia. Kun teksti toimii, se toimii vaikka ei ihan parasta a-kohderyhmää oltaisikaan.

Jaana Lehtiö ja Helena Miettinen: Taika Valo ja Pelukylän pakkaset
Myllylahti

Toivon asialla

Rauhankoneen kirjoittaja, tekoälytutkija Timo Honkelasta oli mielenkiintoinen juttu Suomen Kuvalehdessä joulukuun alussa. Teoksen alaotsikko on "tekoälytutkijan testamentti": Honkela sairastaa tappavaa aivosyöpää. Koska olin viime vuonna vielä kiltti, joulupukki toi minulle tuon opuksen.

Samaan aikaan lukupinoon ilmestyi myös Dan Brownin Alku, ja vaikka molemmissa mielenkiintoinen tekoäly on isossa osassa, on sanottava, että Rauhankoneen kerronta ei ime ihan Brownin malliin. Mutta se ei ole Honkelan tarkoituskaan. Kirjassa Honkela hahmottelee, kuinka tietokoneita voisi käyttää maailmanrauhan tavoittelemiseen. Kirjan rakenne on löyhähkö, joten kokonaisuus ei hahmotu aivan niin hyvin kuin olisi kenties voinut hahmottua.

Tekoälyn voima piilee sen kyvyssä käsitellä suuria tietomassoja, big dataa. Ja Honkelan mukaan ihmisten väliset erimielisyydet kumpuavat enimmäkseen väärinymmärryksestä. Siksi hän haluaa rakentaa merkitysneuvottelevan koneen, joka kykenisi analysoimaan objektiivisesti, mitä missäkin dialogissa tarkoitetaan. Koneelle opetettaisiin myös tunteiden tunnistamista.

Rauhankoneen "perusarkkitehtuuri" olisi Honkelan mukaan kolmitasoinen: kielen tasolla voitaisiin saavuttaa keskinäistä ymmärrystä, tunteiden tasolla rauhallisuutta ja yhteisöjen tasolla oikeudenmukaisuutta, turvaa, hyvinvointia ja vaurautta. Mitään tarkkoja tai yksityiskohtaisia ohjeita koneen rakentamiseen kirja ei anna, mutta se laittaa kyllä ajattelemaan.

Rauhankonetta lukiessa tuli mieleen hyvä ystäväni, joka on insinööri. Olemme käyneet lukuisia keskusteluja, joissa ystäväni yrittää lähestyä ihmissuhdeasioita insinöörin näkökulmasta. Hänen ratkaisukeskeiset mallinsa eivät aina tunnu kovin elämänläheisiltä minun humanistinsilmissäni, ja sama tunne tuli tämän kirjankin ajatuksista: kauniita ne ovat, mutta mahtaako niistä olla kuitenkaan mihinkään oikeassa elämässä.

Niin moni - muiden muassa Dan Brown - on Honkelan tavoin optimistinen koneiden suhteen, että minun lienee myös syytä opetella suhtautumaan koneiden mahtiin toiveikkaammin. Vielä ollaan alkumetreillä, mutta teknologiajätit Google ja Apple etunenässä kulkevat kyllä juuri sellaiseen suuntaan kuin mitä Honkela hahmottelee. Toinen leiri on sitä mieltä, että ihmiskuntaa ei tuhoa ilmastonmuutos tai maailmansota, vaan nimenomaan tekoäly. Toivoa sopii, että Honkelan testamentti toteutuu.

Timo Honkela: Rauhankone
Gaudeamus