Vähäeleistä ajankuvaa

Hyvä taide kestää aikaa, niin ne sanoo. Totuuksia on hyvä aika ajoin testata, ja muutenkin on mukavaa välillä lukea jotain muutakin kuin ihan uusia kirjoja. En yhtään tiedä miksi olohuoneen kirjahyllyssä on Lassi Sinkkosen Solveigin laulu (1970), mutta tartuin siihen silti.

Ensimmäisillä sivuilla alkoi pelottaa, etteivät kaikki teokset kestäisikään aikaa. Eihän kukaan kirjoita tänä päivänä niin kuin Sinkkonen tässä, erittäin dialogivetoista slangia. Alkupuolella tuntui, että kertojanäänikin horjuu, kuka tässä oikein puhuu? Varauduin jättämään kesken, mikäs minua pakottaisi.

Mutta niin vain kävi että teos imaisi mukaansa ja osoittautui huisin hyväksi ja kiinnostavaksi. Sen tietää siitä, että kirja ei kauaa yöpöydällä vanhentunut. Miljöökuvaukset ovat varsin niukkoja, mutta hahmot (ja niiden mukana kyllä väistämättä miljöötkin) tulevat tuttaviksi rosoisten dialogien kautta.

Esimerkiksi näin Sinkkonen kirjoittaa: "- Ei viitti leikkiä isää ja äitiä, mä sanoin. - Meidän pitäis aina riidellä ja olla pois. Leikitään jotain muuta. Leikitään vaikka lehmää."

Päähenkilö Solveigin elämää seurataan vauvaiästä parikymppiseksi. Isän ja varsinkin hirviömäisen äidin kanssa elämä on hankalaa, köyhyys, viina ja väkivalta hallitsevat elämää. Koko ajan tapellaan, mutta onneksi Solveigilla on famu, isän äiti joka jaksaa rakastaa ja ymmärtää ja pitää Solveigin puolta.

Viime aikoina olen lukenut paljon historiallisia romaaneja, joissa ajankuvaa luovia yksityiskohtia on hengästyttävä määrä. Siinä ei ole mitään vikaa, mutta Solveigin laulu osoittaa, että vähemmälläkin pääsee. Ylipäänsä Sinkkosen suurimpana ansiona on tietynlainen vähäeleisyys, kerronta ei pyri briljeeraamaan millään asialla. Ja se on luontevaa, ihmiset ja asiat ovat tässä työväenromaanissa yksinkertaisia, mutta silti ja juuri siksi uskottavia ja samastuttavia. Ja vaikka paljon tulee sanottua, ei kerronta hajoa lainkaan, koska Sinkkonen pitää tarinan tiiviinä Solveigin ympärillä.

Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu
WSOY

Taide syntyy rajaamalla

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä oli taannoin iso juttu Selja Ahavasta. Siinä hän kertoi, kuinka hänen miehensä oli eräänä päivänä sanonut olevansa aina halunnut olla nainen. Ja että Ahavan uusi romaani perustuu tuohon kokemukseen.

Tositapahtumiin perustuvat romaanit ovat aina epäilyttäviä, monestakin syystä. Kaksi ensimmäisenä mieleen tulevaa syytä ovat se, että kirjailija luovuttaa osan vallastaan itsensä ulkopuolelle, ja se, että tällaiset teokset kosiskelevat lukijoita jollain muulla kuin kirjallisilla ansioilla.

Ennen kuin mieheni katoaa väistää kuitenkin karikot komeasti. Tai no, ensin mainitun ainakin. Jotta teos olisi kaunokirjallinen, on Ahava joutunut laittamaan kovasti paukkuja tarinan kaunokirjallistamiseen. Jotkut niistä kuulostavat pelottavan tekotaiteellisilta: kirjassa ei ole sivunumeroita, eikä lukujakaan ole numeroitu. Tekstin ladonta repsahtaa monin paikoin runon ladonnaksi. Sitaatteja ja luetteloita on aika paljon.

Mutta ei, tässä kirjassa ei ole mitään tekotaiteellista, vaan se toimii hienosti. Se ei juurikaan kerro siitä, mitä ulkoisesti tapahtuu: että mies alkaa pukeutua naisen vaatteisiin ja ottaa hormoneja ja myös leikkauksilla muuttaa itseään naiseksi. Ja että pari ajautuu eroon. Nuo asiat kyllä mainitaan, mutta sen kummempaa tirkistelyä ei tekstin parissa pääse harrastamaan.

Ennen kuin mieheni katoaa kertoo vain ja ainoastaan naisen kokemuksista, hänen sisäisestä maailmastaan. Ja tämä tiukka rajaus on tekstin moottori ja ansio, sen ansiosta todellisuus muuntautuu taiteeksi. Ahdistus, itseinho, epäilys ja pettymys saavat hienoja sanapukuja lyyrisissä vyörytyksissä: "siihenkään en pystynyt, edes siihen en pystynyt, en kyennyt haluamaan naista, en kyennyt kohtaamaan miestäni ilman miestä, en kyennyt rakastamaan enempää, en kyennyt rakastamaan ihmistä joka oli sisältä sama, en kyennyt rakastamaan enää ollenkaan, seiniä raapien minut revitään alas näitä portaita, saumat natisevat ja liimauksemme irtoilevat ja haluan potkaista puisen jalkani ikkunasta läpi", ja niin edelleen. Koko teksti ei sentään ole tuollaista, arkisempaakin kuvausta mahtuu mukaan.

Tunnekuvauksen lomassa kulkee kuvaus Kristoffer Kolumbuksen matkoista Intiaan. Mantereen verran menee pieleen, ja Kolumbus-luvuissa kerronnan paino on realistisempi. Tämä rinnastus toimii hienosti, koska se ei ole liian mikkihiirimäisesti yksi yhteen tai alleviivaava. Lukijalle jää tilaa, teksti hengittää.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus

Kauneutta ja inhimillisyyttä ajankuvan päällä

Turkulaisen matematiikan opettajan Tapani Tolosen esikoisromaani Sokeisto on saanut huikean hyvät kritiikit, joka puolella. Eikä syyttä, se on monella tavalla erinomainen teos. Taina bongasi sen kirjaston jokerihyllystä, joten pääsin lukemaan heti tuoreeltaan.

Sokeiston tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1905, jolloin suurlakon aikaan kylvettiin sisällissodan siemenet. Tolonen on tehnyt huikean taustatyön, ajankuvaa tulee lähes ensyklopedisella taajuudella. Tolonen näyttää, kuinka punaiset ja valkoiset aluksi yhdessä kapinoivat lyhyemmän työajan ja äänioikeuden ja sen sellaisten puolesta. Ja vaikka onnistumisia tuli, kaikki ei silti mennyt ollenkaan niin kuin olisi voinut mennä.

Kirjapaino on keskeinen miljöö, ja siitäkin Tolonen vyöryttää uskomattoman määrän kiinnostavaa faktaa: kummallisia ammattitermejä ja käytäntöjen kuvauksia on teoksessa paljon. Sokeisto on kirjapainotermi, jonka Tolonen kasvattaa metaforaksi ihmisille, jotka eivät pysty näkemään mitä on tulossa. Hienoa, eikä ollenkaan väkinäistä.

Mutta ei Sokeisto mikään tietoteos silti ole. Ajankuvan päällä kulkevat ihmiset, joista Tolonen rakentaa täyttä verta ja lihaa olevia, odottavia, pettyviä, iloitsevia ja surevia hahmoja. Vaikka ympäristö ja aika ja vaatteet ovat toisenlaisia, ihminen niiden alla ei ole. Niinhän hyvässä romaanissa täytyy olla, hahmojen pitää tavoittaa yleisinhimillisyyden mitta.

Ja kaiken kruunaa kieli, joka on kaunista ja tarkkaa. Se ei ole aitoa 1900-luvun alun kieltä (eikä pidäkään, Sokeisto on 2000-luvun romaani), mutta siinä on koko ajan luontevasti vanha tuntu ja kauneus. Silloin kun tarvitaan, se on toteavaa ja tarkkaa ja konkreettista: "Pisaroita valui kouriin, kun airoja välillä nosti ylös. Jos kasvoja pyyhki, maistoi suolan."

Ja silloin kun sen pitää nousta lyyrisiin korkeuksiin, se tekee sen: "kun hän tunsi ulkoilman tuoksun miehen ihossa ja sen lämmön, painon, todellisuuden ja näki, että mieskin virtasi, hän tajusi, että nämä ovet avataan vain ulkoapäin, ettei hän voi, ettei hänen tarvitse tehdä sitä itse, ettei kukaan voi vanhurskauttaa itseään, että siihen tarvitaan toinen, joka on kuin sinä."

Dialogien annostelu on taitavaa, ja juoni kulkee hyvin, vaikka aivan alussa erityistä suuntaa ei näytetäkään. Tätä kirjaa ei kannata lukea paloissa niin kuin itse jouduin tekemään. Hahmojakin on sen verran runsaasti, että parhaan lukukokemuksen saa se joka ehtii lukea kirjan lyhyessä ajassa.

Kukaan itseään kunnioittava kirjailija ei käytä lauseenvastikkeita. Tolonen käyttää silloin tällöin, ja se pistää miettimään. Teko on tietenkin tietoinen, kenties hän vain haluaa käyttää kieltä koko sen arsenaalin laajuudelta? Ja musiikinopettajan on pakko tietenkin nillittää musiikista: sivulla 169 trumpetisti "puhalsi räkää venttiilin kautta ulos". Kondenssivettä se on eikä räkää. Minäkertoja voisi tietysti luulla väärin, mutta kaikkitietävä kertoja kai ei oikein voi.

Tapani Tolonen: Sokeisto
Otava

Kaksintaistelussa Netflixin kanssa

Anna-Leena Härkösen edellinen kolumnikokoelma Ihana nähä! laittoi minut miettimään huumorin sukupuolittuneisuutta. Tuore Ihan ystävänä sanon laittoi myös, mutta vähemmän.

En varsinaisesti ääneen naureskellut tekstin ääressä, mutta voin hyvin kuvitella naislukijan, joka niin tekee. Mutta tämä fakta ei tee tästä teoksesta huonoa, ei ollenkaan. Härkönen kirjoittaa nasevasti ja hänen huomionsa maailmasta ovat mainioita.

Toisinaan Härkönen pohtii vakavia, kuten sitä että kirjojen lukeminen vähenee, tai esimerkiksi lasten kasvatuksen haasteita. Toisinaan taas aika paljon kevyempiä aiheita kuten halaamispakkoa tai joulukoristeita. Aina teksti on kuitenkin kevyesti soljuvaa ja sitä lukee mielikseen. Tämä kirja sopii siihen sohvannurkkaan, jossa väsynyt työntekijä koittaa palautua päivän rasituksesta.

Ellei se sitten häviä kaksintaistelussa Netflixille.

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon
Otava

Yksinkertainen lause kuljettaa moniulotteisia kokemuksia

Antti Tuurin teoksia on tullut luettua säännöllisen epäsäännöllisesti. Niistä on muodostunut kuva taitavasta kirjoittajasta, jonka kieli on tarkkaa ja konstailematonta, mutta mitään erityisen suurta lumovoimaa en ole kirjoista kokenut löytäneeni.

Tuurin merkittävimmät teokset (eli lähinnä Pohjanmaa-sarjan kirjat kuten Talvisota, Ameriikan raitti ja Finlandia-palkittu Lakeuden kutsu) ovat minulta jääneet väliin, ja Ikitien luettuani voin vain todeta, että ehkäpä Tuurin lukeminen olisi pitänyt aloittaa juuri niistä. Tietenkin.

Ikitiessä nimittäin on lumovoimaa, monin tavoin. Sen kieli on sitä korutonta, tosia asioita kertovaa tarinointia, johon olen Tuuria lukiessani aiemminkin törmännyt: "Ajettiin katu alas Äänisen rantaan ja rantakatua seuraavaan kadunristeykseen, josta päästiin takaisin ylös kaupungille." Miehinen yksinkertaisuus ja konkreettisuus on aina läsnä: "Unta en saanut, katselin saunan lautojen kuvioita ja yritin pitää mielestäni poissa hankalat asiat."

Minäkertojalle tyypillisiä ovat lauseet, joiden perässä on pieni lisäys: "Joku oli pitänyt tulta kamarini kamiinassa ja hoitanut pellit kiinni, niin että kamiinan kylki oli lämmin ja koko kamari." Ja noiden lauseiden annostelu on juuri sopivaa, ei liikaa muttei liian vähänkään.

Yleensä en tykkää tositapahtumiin perustuvista romaaneista. Ikitie on historiallisilta osiltaan täyttä totta, Wikipediaa ja Google Mapsia piti välillä käydä selailemassa kun omissa tiedoissa oli aukkoja.

Lapuan liikkeen miehet muiluttavat kauhavalaisen Jussi Ketolan Neuvosto-Karjalaan elokuussa 1930, ja siellä hän päätyy Jussi Kari -nimisenä rakentamaan työläisten paratiisia Hopea-nimiseen kolhoosiin yhdessä Amerikasta tulleiden siirtotyöläisten kanssa. Mitään yhteyksiä Suomeen ei sallita, Jussi päätyy yhteen Irina-nimisen naisen kanssa ja saa lapsenkin.

Jussi on rehti ja rehellinen mies, mutta koko ajan Jussin uuden elämän taustalla väijyy kierous ja vainoharhaisuus. Aina joku kyttää ja kantelee ja ihmiset antavat täysin absurdeja vääriä todistuksia toisistaan, ja paikalliset virkamiehet ovat toinen toistaan julmempia. Loppuhuipennus on karmea. Vääryyden tunne on musertava, ja siitä nousee Ikitien voima. Psykologinen puoli, yksilön kokemus tuosta hirvittävästä seikkailusta, se on jotain mitä historiankirjoista ei löydy. Ja sitä varten meillä on Antti Tuuri, joka taikoo lauseillaan Jussin ja hänen läheisensä äärimmäisen eläviksi.

Kokemukset ja tunteet eivät ole yksinkertaisia, vaikka Tuurin lauseet siltä näyttäisivätkin. Pitkä tarina pitää otteessaan ensimmäisestä sivusta viimeiseen, tämä on komea teos.

Antti Tuuri: Ikitie
Otava

Maltti on valttia

Laura Honkasalon ensimmäinen aikuisten romaani Sinun lapsesi eivät ole sinun (2001) on mennyt minulta aiemmin kokonaan ohi, mutta sain pari viikkoa vahvan suosituksen teoksen puolesta. Niinpä luin sen.

Odotin lumoavaa kieltä, mutta en ihan saanut odottamaani. Onhan teoksessa komeita lyyrissävyisiäkin kohtia, mutta enimmäkseen kerronta on varsin arkista (tai sitten luen jotenkin väärin). Ensimmäinen luku alkaa näin: "Suljin koneen, otin takin ja laukun ja sateenvarjon ja kahvimukini. Tilausmyyjät pajattivat litaniaansa puhelimeen ja näppäimistöt kalisivat." Noin voisi kirjoittaa vaikka Antti Tuuri tai Veijo Meri: täsmällistä, korutonta kieltä.

Tämän teoksen lumovoima ei piilekään kielessä vaan tarinassa. Sinun lapsesi eivät ole sinun kertoo 1970-luvusta, jolloin monien ihmisten maailmankuvassa kaikesta tuli poliittista. Näkökulma on erikoinen, se on lapsen. Alle kymmenvuotias imee kaiken idealismin itseensä ja omaksuu kommunismin ja pioneerihengen täysin rinnoin. Sitten kun päähenkilö Nelli kasvaa nuoreksi, hän on ihmeissään kun kaikkien muiden idealismi tuntuu kadonneen taivaan tuuliin.

Ja se varsinainen lumovoiman ydin piilee siinä, että Honkasalo malttaa. Hän malttaa pitää tarinan käänteet kovin pieninä, ja siitä seuraa yhtenäisen luja tunnelma. Isän katoaminen Amerikkaan on tietysti pienen tytön maailmassa valtava asia, mutta mitään muuta ulkoisesti massiivista ei kirjassa tapahdu. Siksi katse kääntyy sisäiseen, ja sieltä löytyy väkevää tunnesisältöä: harhailevaa oman paikan etsimistä, pettymystä, sitoutumisen vaikeutta, mutta myös lämpöä ja ystävyyttä.

Ongelmallisinta tässä kirjassa on se, että kun näkökulma on pienen lapsen, havainnot on kaikki tehty aivan aikuisesta näkökulmasta ja aikuisen kielellä. Tarinana tämä toimii kyllä hienosti, mutta pistää silti pikkuisen miettimään.

Toinen ongelma on henkilöiden nimeäminen. Jos ja kun kirjailijalla on kaikki valta valita mitä tahansa nimiä, miksi samassa teoksessa on Nelli ja Nelly? Ainakin nyt kun lukukokemukseni hajautui parin viikon ajalle, menin henkilöissä sekaisin.

Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun
Gummerus