Miksi kirjat ovat?

Mikko Within kirja Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta on kirjastossa pitkän varausjonon takana. Ei ihme, se on erityinen kirja. Ja hyvin kirjoitettu.

Mikko Within 36-vuotias vaimo Tiina saa kuulla sairastavansa kahta syöpää. Rinta- ja munasarjasyövät diagnosoidaan syksyllä 2008, ja siitä alkaa taistelu - ja arki syövän kanssa. Niin kuin oikeassa draamassa, ylä- ja alamäet seuraavat toisiaan, ja niitä myötäilevät toivo ja epätoivo. Ja suuri kirjo muita tunteita.

Kirjan pohjana on Tiina Within pitämä blogi Vasen rintani ja muuta sairasta. Blogikirjoituksissa Tiina kertoo elämästään tautien kanssa, ja niiden lomaan miehensä Mikko on kirjoittanut omaa näkökulmaansa siitä, miten syöpä vaikuttaa miehen ja muun perheen elämään. Epikriisit avaavat lääkäreiden näkökulmaa. Tauti kirkastaa sen, mikä elämässä on tärkeää: perhe, ystävät, luonto, liike, unelmointi, toivo. Asioita joihin jokainen kykenee samastumaan, samanlaista elämää täällä kaikki eletään. Ja kun kirja sitten päättyy Tiinan kuolemaan, ei lukija välty kyyneleiltä.

Kirjan kieli on sujuvaa, arkista, sellaista kuin hyvissä blogeissa tapaa olla. Sen rakenne on selkeän kronologinen, draaman kaari sujuvasti jännitetty, mitta sopiva. Teemasta ei eksytä.

Mutta tämän kirjan suurin ansio ei ole sen kielessä tai rakenteessa. Hyvä kirja pakottaa lukijan syventymään, pysähtymään asioiden äärelle, hidastamaan ohi laukkaavan elämän kulun toviksi tekstin ääreen. Kuuntelemaan toista ihmistä: miltä hänestä tuntuu elää. Pohtimaan omaa elämäänsä. Sitä varten kirjat ovat olemassa.

Mikko With: Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta
Myllylahti

En kovasti innostu

Kirjallisuus on mahtavaa. Useimmiten lukemalla viisastuu tai tulee jollain lailla muuten paremmaksi ihmiseksi. Toisinaan taas käy niin, että ei viisastu.

Näin kävi kun luin Juha Hurmeen Making of Lea -näytelmän tekstin. Ja muutaman kritiikin, jonka tämän teoksen näyttämöversio on saanut. Kritiikeissä näytelmää ylistetään maasta taivaisiin. Opin, etten osaa millään lailla arvioida näyttämötekstin hyvyyttä tai huonoutta tällä tavalla pelkkää tekstiä lukemalla.

Kuten kansikuvasta näkyy, Hurme ravistelee kuvaa Aleksis Kivestä, samaan tapaan kuin Teemu Keskisarja tuoreessa Kivi-elämäkerrassaan. Keskisarjan ravistelun ymmärtää tuosta vain, mutta Hurmeen tekstistä osaan lukea vain sen, että Kivi eli Stena on laitettu puhumaan nykykieltä, ja August Ahlqvist ja Agathon Meurman nolosti homoihin tilanteisiin. Sillä perusteella en vielä kovasti päästä itseäni innostumaan. Pitäisi varmaan nähdä tämä näytelmä. Tai opetella lukemaan näytelmätekstejä. Tai ylipäänsä lukea enemmän näytelmiä. En tiedä.

Ehkä tämäkin on jonkin sortin viisastumista.

Juha Hurme: Making of Lea
ntamo

Täysin kuolleestakin voi nauttia

Harry Salmenniemi on tyhmä, tai ainakin hullunrohkea. Ja kustannustoimittaja ja kustantaja ovat kakkapilluja. Miksi ihmeessä upean novellikokoelman ensimmäiseksi novelliksi on laitettu sen ilmiselvästi heikoin lenkki? Tekotaiteellista tajunnanvirtaa tarjoileva Yöllä taivas -niminen novelli sai minut melkein laskemaan kirjan käsistäni, niin huonosti lähti tämä lukukokemus liikkeelle.

Sinnikkyys kuitenkin palkitaan, kirjan kaikki muut novellit ovat komeita. Ja lunastavat ne lupaukset, joita tätä teosta ylistävät kritiikit ovat antaneet. Joiden vuoksi kirja minun yöpöydälleni päätyi.

Salmenniemi kulkee tarinoissaan sujuvasti tyylistä toiseen. Toisinaan peräkkäisiä novelleja yhdistää jokin seikka, sitäkin useammin Salmenniemi laittaa tarinat ja tyylit törmäämään toisiinsa. Siitä syntyy vaihtelua ja kontrasteja, ja sellainen on kivaa.

Kokoelman painopiste on Ihminen on onnellinen eläin, joka on esseemäinen, omakohtaisen oloista filosofista pohdiskelua sisältävä novelli. Se ylistää keskinkertaisuutta: vain keskinkertaiseen tyytyvä voi elää onnellista elämää. "Ne, jotka juovat vain parhaita viinejä, menettävät ilon juoda keskinkertaista viiniä tyytyväisenä. On suuri onni luulla, että Rosson vetinen litku on aivan täydellistä punaviiniä, joka sopii tilaisuuteen kuin tilaisuuteen." Vaikka ironian henki leijuu novellin yllä, ajatuksissa on kitkerä totuuden katku.

Kirjallisuus ajaa lukijaa väärään suuntaan: "Siksi minusta tuntuu käsittämättömältä, että koko elämämme meille kerrotaan tarinoita, joissa rakkaus saa ihmiset siirtämään vuoria, joissa periaatteet saavat ihmisen ylittämään itsensä ja muuttumaan perinpohjaisesti. - - Kuka enää tappaisi itsensä yhden ihmisen vuoksi, kun tarjolla on kymmenen muuta helpon sovelluksen päässä? Kuka jaksaisi edes polttaa autoa, kun vakuutus kuitenkin korvaa kaiken ja uusia autoja valmistuu tehtaassa joka sekunti?" Hetkittäin ironia kääntyy itseen: "Olen lukenut jopa novelleja - nykyisin täysin kuollut kirjallisuudenlaji - lähinnä ihmetellen, miten niistä voi edes periaatteessa nauttia."

Ja tämän pitkän pohdinnan päälle puskee novelli, jossa luetellaan Suomen presidentit ja määritellään, kuinka suuri kakkapillu kukakin on ollut ja mistä syystä. Halonen on sukupuolensa vuoksi tietenkin kusimulkku, ja ainoastaan istuva presidentti saa armahduksen. Näytä, älä kerro, todistaa Salmenniemi.

Muissa novelleissa seurataan muun muassa lentokoneessa piereskelevää naista, psykiatrin potilaskertomuksia, lytätään elokuva Hymyilevä mies kohtaus kohtaukselta, ja toinen huipennus tulee itsekeskeisestä kirjailijasta kertovassa Haastattelu-novellissa, joka paljastuu lopussa parafraasiksi Cheekin haastattelusta. Kyllä, tarkistin, verkostahan tuo löytyy: se todella on lähes sanasta sanaan Cheekin tekstiä.

Novelleistakin voi nauttia, kunhan jaksaa ensimmäisen yli.

Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja
Siltala

Unen transkriptio

Anna-Maria Eilittä on tuore kirjailija, jonka esikoisromaani Kun olen poissa vaikuttaa takakansitekstin mukaan erittäin mielenkiintoiselta.

Kukapa ei olisi kiinnostunut siitä, mitä läheiset tekevät sen jälkeen kun itse on kuollut? Miten surevat, miten jatkavat elämäänsä? Kukapa ei haluaisi liidellä haamuna kaupungin yllä tai seinien läpi ja tarkkailla elävien touhuja?

Tätä Eilittän kirjassa tapahtuu. Ilona on 45-vuotias kahden lapsen äiti ja Turkan vaimo ja äidinkielenopettaja, joka jää suojatiellä auton töytäisemäksi ja kuolee. Ruumiinavauspöydällä hän havahtuu siihen, että kykenee yhä aistimaan maailmaa kuin olisi elossa, paitsi että ei ole. Ilona lähtee katselemaan itselleen merkityksellisiä paikkoja ja perhettään: lapsia, miestä, vanhempiaan. Hän tirkistelee niin kuin jokainen meistä vastaavassa tilanteessa tekisi. Ja löytää sekä mieluisia että epämieluisia asioita. Ja jotta tarinassa olisi imua, yksi perhesalaisuuskin matkan varrella selviää - tosin tähän suuntaan tarina kääntyy vasta puolenvälin jälkeen, sivulla 144.

Valtavan kauas noista yllä kuvatuista lähtökohdista tarina ei liitele, vaan pysyttelee lähellä lähtöpistettään, mitä nyt välillä kääntyy taaksepäin muistelemaan aikoja jolloin Ilona oli vielä elossa. Niinpä tarina pysyy tiukkana eikä rönsyile.

Kun olen poissa on satu, unen transkriptio. Sadunomaisuutta korostaa Eilittän valitsema tunnelma: mitään pelottavaa tai uhkaavaa tarinassa ei ole missään kohdin, kaikki on hyväntuulista ja kilttiä ja kaunista. Painajaisia tämä kirja ei lukijalleen aiheuta.

Hieno kirja.

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa
Atena

Vaikka jeesus tai presidentti pakottaisi

Suurin osa viime vuosina lukemistani kirjailijaelämäkerroista on ollut Panu Rajalan kirjoittamia, koska suurin osa viime vuosina julkaistuista kirjailijaelämäkerroista on ollut Panu Rajalan kirjoittamia.

Tekevät niitä muutkin. Matti Salminen on tehnyt Erno Paasilinna -kirjassaan saman rajauksen kuin Bruce Dickinson omaelämäkerrassaan: elämä ja perhe sun muut on jätetty muiden kerrottaviksi. Niinpä opus on huomattavasti hoikempi kuin Rajalan kirjat.

En tiedä, millainen menetys tämä on. En tiennyt Erno Paasilinnasta muutenkaan juuri mitään ennen tämän kirjan lukemista. Nyt tiedän jotain. Hän voitti ensimmäisen Finlandia-palkinnon vuonna 1984 teoksellaan Yksinäisyys ja uhma. Tuolloin palkinnosta kisailivat vielä kaikki kirjallisuudenlajit, ja Paasilinnan voittajateos onkin esseekokoelma. Jotain sen kaltaista ovat Paasilinnan muutkin teokset, usein satiireiksi mainittuja kirjoituskokoelmia, joiden palaset ovat alun perin ilmestyneet lehtien sivuilla. Niissä hän mätkii vuoroin kulttuuripiirejä ja valtaapitäviä, ja silloin kun ei mätki, mököttää.

Erikoisinta Paasilinnassa on hänen koulutuksensa: kansakoulu ja yksi vaivainen vuosi Lapin kansankorkeakoulua. Nykyään tuollaiselta pohjalta tuskin ponnistettaisiin kansakunnanintellektuelliksi. Paasilinnan sosiaalisen nousun salaisuus oli se, että hän luki valtavasti ihan ilman että yliopisto tai muu olisi pakottanut. Nykyään ei lueta vaikka jeesus tai presidentti pakottaisi.

Romaaneja Erno Paasilinna kirjoitti vain yhden, ja sekin, Kadonnut armeija, luokitellaan jossain pienoisromaaniksi puolentoistasadan sivun pituudellaan. Elämäkertoja Paasilinna kirjoitti kaksi kappaletta, Timo K. Mukasta 1974 ja rauhanaktivisti Arndt Pekurisesta 1998. Ne molemmat kertovat pienestä ihmisestä, jonka systeemi murskasi. Esseekirjoja syntyi huikea määrä.

Erno Paasilinnasta piirtyy varsin samanlainen kuva kuin Jörn Donnerista. Erittäin ahkera kirjoittaja, joka ei sitoudu mihinkään, vaan korostaa omaa yksilöllisyyttään ja intellektuellin asemaansa. Ja viihtyy julkisuudessa vaikkei sitä varsinaisesti myönnä. Kummallista on, ettei Salminen tee tällaista vertailua ollenkaan, ehkä ymmärsin jotain väärin.

Salminen lainailee vuolaasti Paasilinnan teosten kritiikkejä, elämäkerran painotus on vahvasti reseptiossa. Monin paikoin mieleen tuli että tästä saisi vielä enemmän irti jos lainauksia Paasilinnan teksteistä olisi enemmän. Mutta sitten ymmärsin, että niitä ei elämäkerrassa tarvita, koska ne löytyvät Paasilinnan kirjoista. Jotain tällaista reaktiota Salminen lienee lukijaltaan odottanutkin, kai hän haluaa kannustaa meitä tietämättömiä Erno Paasilinnan kirjallisuuden äärelle.

Matti Salminen: Erno Paasilinnan kirjallinen elämä
Into

Kysymyksiä ja ahdasta tunnelmaa

Niina Revon edellinen romaani, kaksi vuotta sitten ilmestynyt Kompleksi oli tunnelmaltaan kafkamainen, ihan tahallaan tietysti. Monitulkintaisuus ja mielen sisään lukittu, ahdas tunnelma taitaa muutenkin olla Revon sanataiteelle ominainen piirre. Miksi siis uudessa Vyöry-romaanissa Kafkan etunimi on sivulla 111 kirjoitettu muodossa Frans, ei Franz?

Vyöryn alkupuolella mieleeni tulee muitakin kysymyksiä.

Miksi luvut on nimetty niin hankalasti? "45 viikkoa ennen veritahraa", "Kolmas päivä ennen veritahraa", "12 viikkoa ennen veritahraa", pitäisikö minun pitää lukiessani jonkinlaista päiväkirjaa jotta pysyisin kärryillä? Ei lukijaa saa eikä tarvitse tällä tavalla kiusata, ajankulun osoittaminen onnistuu kyllä helpommallakin.

Miksi kerrontaa pitää rikkoa näin paljon? Juu, nettikeskustelut voi laittaa erilaisella fontilla ja kursiivillekin on sijansa, mutta kai taideteokselta sopii yhä vaatia yhtenäisyyttä? Moderni aika on rikkonaista, juu juu. Se on jo nähty. On lupa rauhoittua ja kirjoittaa ihan normaalisti vaan.

Mikä tämän tekstin juju on? Kerronta ei ole mitenkään kohosteista, varsin arkisin sanankääntein Repo kuljettaa juttujaan.

Onneksi kaikki kiinteytyy ja alkaa vetää, kunhan noista kysymyksistä pääsee yli. Jos alku onkin hankalaa, loppupuolella selviää että kaikkeen paitsi Fransiin ja lukujen nimeämiseen on hyvä syy. Rikkinäiseen mieleen ja siellä velloviin harhoihin kaikki kiertyy, sen arvaa jo varhain, mutta arvaaminen ei vähennä mielenkiintoa tekstiä kohtaan. Ja kuten Kompleksissa, tässäkin lienee keskivertoromaania enemmän kiinnekohtia oikeaan elämään, ainakin vesisateeseen päätynyt yliopiston arkistomateriaali on tuttua taannoisista uutisista.

Ehkä eniten Vyörystä jää häiritsemään se, ettei Repo tunnu malttavan pysähtyä juuri mihinkään, tapahtumat kerrotaan vähin lausein, hätäisin huomioin. Varsinkin lopussa kliimaksi jää laimeahkoksi, kun kerronta rientää niin nopeasti jo seuraavaan asiaan. Esimerkiksi Mikko Rimmisen Nenäpäivän huipennuksen kaltainen loppuvyörytys (tai edes kolmasosa siitä) olisi voinut tehdä hyvää tälle kokonaisuudelle.

Niina Repo: Vyöry
Siltala