Epävarma ihminen autossa

En osaa kirjoittaa Riikka Ala-Harjan uuden romaanin nimeä. Se on joko En saab tai En Saab, kirjan kansissa kaikki kirjaimet ovat isoja.

Mutta siihen ne ongelmat jäävätkin, tämä on mainio opus. Se on äärimmäisen tiukaksi rajattu paketti eikä lipsu valitsemaltaan tieltä hetkeksikään.

Olgalla on Saab, jonka turvavyö on rikki. Hän on ajanut Lohjalta Siikaisiin, koska sieltä löytyy vanhaan autoon sopiva varaosa. Olga on syntynyt Ukrainassa ja muuttanut Suomeen viisivuotiaana. Olga on lesbo. Siinä faktat, joiden päälle kirjan tarina rakentuu.

Ja se tarina kertoo pelkästään siitä kun Olga palaa Siikaisista.

Korjaaja osoittautuu naiseksi, joka on hämmästyttävän pitkä, ja johon Olga ihastuu ensi näkemältä. Mutta Olgan ihmissuhdetaidot eivät ole ihan parhaasta päästä, joten monenlaista mutkaa tulee matkaan. Naisen nimeäkään Olga ei saa kysyttyä, joten tämä saa olla muikkeli.

Ja tässä on kirjan idea. Matka on vain raami Olgan päänsisäisten kamppailujen kuvaamiselle. Jokainen meistä on joskus noin huono saamaan sanotuksi sitä mitä ajattelee, siinä sitä on tarttumapintaa. Ja Ala-Harja osaa myös annostella Olgan mielialanvaihtelut hienosti, kirja on kuin sinfonia jossa jännitykset ja purkaukset vuorottelevat. Ja höpöttävä kieli toimii.

”Mut jos se oottaaki, se haluuki, se on täynnä odotuksen iloo, me lähestytään mun kotia, siks se ehkä kans on tollanen, se haluu mun luo nopeesti, siks se halus lähtee rannasta niin äkkiä, täs me ajetaan, täs on nyt kuitenki hyvä meininki, joo se säteilee siks et se aattelee et kohta me ollaan jo mun luona, kyl se on tulossa mun luo vaikka en oo uskaltanu suoraan kysyä, kyllä se on tulossa, totta kai, minne muuallekaan, ja onhan sillä pyyhekin.”

Riikka Ala-Harja: En Saab
Otava

Himalajalta Porvooseen

Jaana Lehtiön kirjoja on meillä luettu ahkerasti. Mitään ei tapahtunut on Lehtiön kuudes jännitysromaani, ja siinä seurataan sarjan kirjoista tutuksi tulleen Juha Muhosen pullantuoksuista poliisityötä.

Porvoon maisemista Tuomiokirkko ja Taidetehdas ovat tällä kertaa keskiössä, mutta tarinan lonkerot ulottuvat Kiinaan ja Tiibetiin saakka. Kiinan alati kasvava vaikutusvalta kiehtoo ja pelottaa, siitä kirjoitellaan mediassa tämän tästä, joten aihetta voi pitää varsin ajankohtaisena.

Taidetehtaalla järjestetään kiinalaisen kulttuurin näyttely. Kun yksi banderollia kiinnittämässä ollut kansalaisaktivisti putoaa Tuomiokirkon seinältä, käynnistyy poliisitutkinta. Muhosen johtama selvitystyö sisältää huomattavan paljon pullansyöntiä, siis todella paljon, mutta siinä ohessa putoamiseen ja näyttelyyn liittyvät rikokset tulevat tietysti myös selvitettyä. Yksi murhakin mahtuu mukaan.

Lehtiön tyylilaji on cosy crime, joten pelätä lukijan ei tarvitse. Tarinan rytmitys toimii hienosti, asiat selviävät ja mutkistuvat juuri sopivassa tahdissa. Tiibet-osioissa mennään syvälle buddhalaisuuteen ja paikallistuntemusta kirjailija on käynyt hankkimassa Lhasassa asti. Ja vaikka faktatietoa kaukaisesta kulttuurista on paljon, se ei missään kohdin tunnu infodumppaamiselta vaan istuu kokonaisuuteen nätisti.

Jaana Lehtiö: Mitään ei tapahtunut
Myllylahti

Festaritunnelmaa

Aloitin Anssi Hemmilän Ilosaari-kirjan moneen kertaan. Palautin sen lukupinoon, koska siinä ei tuntunut olevan mitään erityistä vetoa tai sitten minua epäilytti että olin epähuomiossa ottanut nuortenkirjan käteeni.

Lopulta pääsin yli noista vaikeuksista ja luin kirjan. En sanoisi Ilosaarta erinomaiseksi, mutta ihan sujuvasti se lopulta eteni.

Anssi Hemmilä on opiskellut kirjallisuudentutkimusta, ja Ilosaari on hänen esikoisromaaninsa. Kirja kertoo Hilusta, Annusta ja Hannusta, kolmesta kaksi-kolmekymppisestä helsinkiläishipsteristä, jotka lähtevät viikonlopuksi Joensuun Ilosaarirokkiin. Kenelläkään ei ole erityistä paloa lähtemiseen, mutta he lähtevät kuitenkin.

Mitään erityisen ihmeellistä ei tapahdu, ihan tavallista festaritouhua vain. Viinaa juodaan, teltassa yövytään, uusia ja outoja ihmisiä tavataan, tietenkin sometetaan, aurinko paistaa, seksiäkin hiukan harrastetaan. Ihmissuhteissa on ongelmia, mutta ei mitään erityisen ihmeellisiä: työkaveri tuittuilee, telttanaapuri on persu. Hemmilän kielessäkään ei ole mitään erityistä, se kertoo toteavin sanankääntein kolmikon edesottamuksista, näkökulmaa vuoroin jokaiselle jaellen.

Tunnelmassa on kirjan voima. Hemmilä malttaa pysähtyä ihmisten ja asioiden ääreen, teksti pysyy kasassa ja yhtenäisenä läpi kolmen ja puolensadan sivun. Festivaali on omalakinen, suljettu maailma, jossa arki ei kovin paljon menoa haittaa.

Anssi Hemmilä: Ilosaari
Tammi

Pieni kirja, iso sielu

Joel Haahtela on kirjailija ja lääkäri. Adèlen kysymys on hänen yhdestoista kirjansa. Minulle tämä oli ensimmäinen kosketus Haahtelan tuotantoon.

Adèlen kysymys on pienoisromaani. Se kertoo miehestä, joka opettaa Helsingin yliopistossa klassillisia kieliä ja tekee sapattivapaansa aikana tutkimusta vanhoista ihmeistä. Erityisesti häntä kiinnostaa Pyhän Adèlen kanonisaatioprosessi, ja siksi hän matkustaa Ranskaan, luostariin, jonka viereiseltä jyrkänteeltä Adèle putosi ja säilyi vahingoittumattomana lähes tuhat vuotta sitten. Mies viettää luostarissa kolme joulukuista viikkoa vanhoja kirjoituksia tutkien. Syy tutkimuksiin on kertojan traumoissa: hän pohtii oman elämänsä kipupisteitä, suhteita poikaansa, vanhempiinsa ja vaimoonsa.

Lukijalle ei jää epäselväksi onko teos kaunokirjallisuutta. Teksti on äärimmäisen kaunista, yksityiskohtia myöten, esimerkiksi vaimon nimi on Vuokko, ei vaikkapa Pirkko. Kaikesta kauneudesta huolimatta Haahtela onnistuu kirjoittamaan niin yksinkertaisesti, että lukijalta ei vaadita lyyrikon erityisherkkyyttä. Tunnelma on vahva ja yhtenäinen, kaikki palat auton lommoa myöten ovat tiukka ja erottamaton osa tarinaa ja tunnelmaa. Mitään erityistä konfliktia ei ole, juonivetoista kirjaa etsivälle Adèlen kysymys väärä valinta.

Niin kuin hyvissä kirjoissa pitää, lukijalle tarjoillaan viljalti viisaita ajatuksia. Mies miettii vaimoaan näin: "Minä tein hänestä yhdenlaisen, mutta jonkun toisen kanssa hän olisi joku aivan muu." Näinhän se on, me teemme toisemme. Päähenkilön tapaama ranskalainen kirjailijatar sanoo, että "on kirjoittanut elämässään paljon, mutta elänyt lopulta mitättömän vähän, niin hänestä tuntuu. Sillä se mikä on elämää kirjoissa, ei siirry todellisuuteen. Viisaudet kirjoissa eivät nekään siirry muuhun elämään, valitettavasti, kunpa ne siirtyisivät. Paperilla kaikki on paljon helpompaa, mutta suurin ongelma on aina kirjojen välinen elämä." Vaikka romaani on pieni, ajatuksia siihen mahtuu monta.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys
Otava

Loppuu kuin Sibeliuksen laulut

Taina toi minulle kirjastosta kirjan, ja kun vilkaisin sitä, ihmettelin että missä välissä Antti Holma muka on tehnyt uuden kirjan. Hänhän asuu newyorkilaisessa vaatekomerossa ja puhuu nauhurille.

Tarkempi vilkaisu paljasti erheeni. Antti olikin Halme, seitsemän nuortenromaania julkaissut espoolainen mainostoimistomies. Minulle aiemmin tuntematon kirjailija.

Saattaen vaihdettava kertoo kolmen ihmisen tarinaa, vuorovedoin. Yksi on mainostoimittaja, tuskin Halmeen omakuva kuitenkaan. Tämä Mika, maisterismies, pelkää yt-neuvotteluja ja kipuilee elämänsä kanssa niin kuin me kaikki toisinaan teemme. Hän päättää sitten ryhtyä saattohoitajaksi, vapaaehtoistyöhön viihdyttämään saattokodin asukkaita.

Toinen henkilö on Tomi, äijämäinen veturinkuljettaja. Hän saa syöpädiagnoosin ja pian Mikan ja Tomin tiet risteävät saattohoidossa. Tomi laittaa huonoryhtisen Mikan lujille äijäjutuillaan, ja niin kuin hyvissä tarinoissa käy, molemmat oppivat toisiltaan. Juoni pitää hienosti otteessaan, tekstin rytmi on kohdallaan.

Kolmas päähenkilö on Minna, jonka todellisuuskäsitys on melkoisen hämärtynyt. Hänen poikansa on kuollut jokin aika sitten, eikä Minna pääse millään asiasta yli. Nuorempi lapsi jää heitteille, miestäkään hän ei jaksa huomioida. Minnan pimeneminen on erityisen hyvin kirjoitettu, pelkästään näytetty eikä ollenkaan kerrottu. Lukija saa siis itse päätellä hänen tilansa. Mutta pitkään lukija saa ihmetellä, miksi Minna on tässä tarinassa mukana. Aivan lopussa syy tietenkin selviää. Ja kirja loppuu kuin Sibeliuksen laulut, tasan silloin kun asiakin loppuu. Tai oikeastaan jo hiukan aikaisemmin. Ja niin on hyvä.

Ei kai saisi yleistää, mutta tämän kirjan tunnistaisi miehen kirjoittamaksi vaikkei tietäisi kirjailijan sukupuolta. Ronskeja juttuja heitellään siinä määrin. Kieli on onneksi värikkäämpää kuin vaikkapa Reijo Mäen äijäkieli, mutta jutut samankaltaisia - mikä johtuu tietysti hahmoista. Kaikilla kolmella on oma äänensä, taas asia, joka esimerkiksi Mäen kirjoista puuttuu.

Musiikinopettajalukijaa häiritsi, että soitinten nimiä on kirjoitettu väärin: zembalo ja diggeridou saattavat olla tahallisia virheitä, samoin Pampalona (po. Pamplona) mutta syy ei varsinaisesti selviä, koska kaikki muu on oikein. Ja koska edellä mainituista kaksi on Mikan, kolmas Tomin suusta, ei kyse voi olla sivistymättömyyden kuvauksestakaan. Muuten kirja on kyllä erinomaisesti kirjoitettu ja kustannustoimitettu.

Antti Halme: Saattaen vaihdettava
Atena

Kaunokirjallisuuden ydin on, että muutkin mokaa

Jarkko Tontti on kirjoittanut runoja, esseitä ja useammankin romaanin. Minulle Perintö on ensimmäinen kosketus tähän lakimies-runoilija-kirjailijaan.

Henrik ja Anna-Leena ovat sisarukset, joiden isä kuoli jo 80-luvulla, ja nyt kuolee äitikin. Perinnöksi ei jää mitään erikoista, mutta Henrik löytää vahingossa sinikantisia vihkoja, joihin äiti on pitänyt päiväkirjaa. Päiväkirjamerkinnöistä alkaa vähitellen avautua uusia puolia äidistä. Nahistelevat sisarukset joutuvat uuden tilanteen eteen, ja myös ottamaan kontaktia toisiinsa.

Juonessa ei ole mitään uutta tai ihmeellistä - kirjan suurimman mysteerinkin moni lukija arvaa jo reilusti ennen puolta väliä. Varsinaiset paljastukset koskevatkin tämän nelikon, Henrikin, Anna-Leenan ja heidän vanhempansa, paljastumista kokonaisiksi ihmisiksi.

Ihmisiksi hyvine ja huonoine puolineen, etenkin jälkimmäiset ovat niitä jotka synnyttävät sen varsinaisen ihmisyyden. Huonot puolet kun pyritään salaamaan, siksi ihmisyydestä jää useimmin puolikas piiloon. Oli sitten kyse Facebookista tai sukujuhlista, aina se toinen puoli pyritään vaientamaan. Siksi niin valtavan moni kirja rakentuu näiden huonojen puolien kaiveluun: sellaiseen on helppo samastua ja löytää itsensä - sekä lohdullinen tieto siitä, että muutkin mokaa, niin kuin Pauli Hanhiniemi asian sattuvasti on laulussa laittanut.

Tässä ollaan kaiketi aika lailla kaunokirjallisuuden ytimessä. Ja koska Tontti osaa kirjoittaa tämän paljastumisen hyvin, tämä kirja on hyvä. Sen kielessä ei ole mitään erityisen ihmeellistä, mutta tarina on tosi ja ikiaikainen ja hyvin kerrottu.

Jarkko Tontti: Perintö
Otava