Arvonta! Voita liput Helsingin Kirjamessuille!

PÄIVITYS 11.10:

Kilpailu on päättynyt! Arpaonni suosi Instagram-seuraajaamme @heboru sekä Facebook-tykkääjäämme Eira Heinämies. Kumpaakin on lähestytty kyseisen sosiaalisen median välineen omalla postiohjelmalla. Kiitos kaikille tykkäyksistä!

Lähestyvien Helsingin kirjamessujen johdosta käynnistimme kilpailun. Arvomme kaksi (2) vapaalippua Helsingin kirjamessuille kaikkien Facebook-faniemme ja Instagram-seuraajiemme kesken. Jos siis olet aktiivinen molemmilla some-rintamilla, tuplaat arpojesi määrän.

Facebookista meidät löydät omalta sivultamme www.facebook.com/kirjallisia ja Instagramista tililtämme kirjallisia. Linkit löydät myös blogisivumme oikeasta laidasta.

Pääsyliput arvomme 10.10, joten voittajalla on hyvin aikaa ehtiä saada liput ennen messuja.

Onnea kilpailuun!

PS: Tietysti tweettaamme myös Twitterissä! Seuraa meitä @kirjallisia ja osallistu keskusteluun!

Vanhuudelle ja sen kanssa saa hihittää

Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa on kirja, jota olen kirjastosta odottanut jo kauan. Kakkososakin ehti ilmestyä ennenkuin luovutin: maksoin euron varausmaksun ja sain kirjan toimitettuna omaan lähikirjastooni. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun olin kateellisena huomannut erään rouvan maksavan kirjaston tiskillä oman euronsa ja saavan tuon himoitsemani opuksen kovin helpolla.

Ja oli tapahtua samoin kuin lähes yhtä pitkään himoitsemani Kiltin tytön kohdalla: ensimmäisten sivujen jälkeen jumituin johonkin, ehkä Irman ja Siirin samankaltaisten nimien sokeuteen tai sitten vain rimakauhuun. Onneksi jo sadannen sivun paikkeilla tarina alkoi jolkottaa enkä jäänyt takeltelemaan. Tosin en kirjan jo luettuanikaan muista helposti, kumpi päähenkilöistä oli Irma, kumpi Siiri, mutta ehkä se on vain osoitus siitä, että kuulun kohdeyleisöön..?

Kirjassa seikkailevat hulvattomat mummelit. Miehet ovat - enkeli-Mika poislukien - vain statistin rooleissa, jopa hiukkasen korostetusti. Siiri on terävä täti, joka olosuhteiden pakosta joutuu itseäänkin epäilemään höppänyydestään. 

Kirja kuvaa hulvattomien mummeleiden hulvatonta menoa ja siltikään en voinut olla ajattelematta, että hulvattomuus peittää sitä tosiasiaa, että iso osa tarinan raadollisemmasta puolesta on täyttä totta monissa palvelutaloissa ympäri Suomen, niin yksityisissä kuin kunnallisissakin. "Tosin ei Ehtoolehto ollut koti, se oli vain järkevä ratkaisu heille, jotka eivät vielä olleet kuolleet."

Muistelin oman mummuni tarinoita turkulaisen Ukkokodin (Ehtoolehdon tavoin melkoisen hintava turkulainen esimerkki yksityisestä palvelutalosta seurapiireineen ja juoruineen sekä osin dementoituvien asukkien tempauksineen.) tapahtumista viime vuosikymmeneltä. Mummu oli onnekseen terävä oma itsensä loppuun asti, mutta moni muu ei siltä vaikuttanut.

Kuolema Ehtoolehdossa on dekkari. Kirjan luettuani jäin miettimään sen mysteereitä. Pahkeinen, eiväthän ne kaikki tainneet selvitäkään? Tai sitten olen itse niin höppänä, etten sitä tajua, mutta kovin moni asia jäi avoimeksi. Ehkä se oli tarkoituskin? Juonta paljastamatta on pakko kysyä, että olikos se pitkälle sairaslomalle jääminen muka tunnustus? Kokki-Teron kuolema, saiko hyvityksen? Jaajaa, taidanpa ottaa palan kaakkua ja mukillisen murukahvia ja selailla kirjaa hiukan lisää. Ja varata Ehtoolehdon pakolaiset, kakkososan siis, kirjastosta.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka haluavat hihittää lukiessaan ja tulla iloisiksi. Suosittelen silti vaikka lähelläsi olisi - ja ehkä eritoten jos on - joku, joka asuu palvelutalossa, höppänöityy, karkailee, tulee vanhaksi ja tuottaa harmaita hapsia kullanmuruilleen. Se lienee meillä monilla väistämättä edessä muutenkin ja olisi ihanaa, jos vanhuus olisi näin eloisaa kuin tässä kirjassa.

Kuvassa Tomi Vammalan-eiku-Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä kesäkuussa 2014 ujossa salafanikuvassa kirjailija Minna Lindgrenin kanssa. 

Kuva: Kirjallisia-blogin paparazzi

Niin muuten, antikvariaatin pitäjien tytärtä viehätti kovasti tämä: "Antikvariaatin pitäjä olisi halunnut antaa hänelle kirjoista joitakin satasia, mutta hän ei huolinut rahoja, koska hänen mielestään antikvariaatin pitäjät harjoittivat hyväntekeväisyyttä pelastaessaan kirjoja ja levittäessään hyvää sanomaa."

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Teos

Minna Lindgrenin teoksia löydät Bookysta enemmänkin

Kirjan kera kahvilla, vuorossa Pieni kirjapuoti

Jotta blogimme ei olisi aivan paperinmakuinen, pohdin tässä taannoin pientä postaussarjaa turkulaisista hyvistä kahviloista, joissa viihtyy kirjan kera hiukan pidempäänkin. Ajatusta pidemmälle en silloin ehtinyt, mutta eilen, Turun päivänä, satuin kahville uusittuun Pieneen kirjapuotiin ja sen uuteen kahvilaan. Ja jotta saisin syyn käydä cappuccinolla tai lattella muuallakin, lupaan kirjoitella useammastakin turkulaisesta kahvilasta.

Pieni kirjapuoti muutti elokuun puolivälissä tutusta kulmastaan Yliopistonkadulla kadun yli jugend-talon kulmaan. Ihanat, avarat tilat toivat lisää tilaa kirjanystäville ja nyt valikoima tuntuu laajentuneen entisestään tai sitten kaikki kivat oheistuotteetkin on vaan paljon helpompi huomata.

Pieni kirjapuoti ei tapaa olla sunnuntaisin avoinna keskellä vuotta (joulumyynti erikseen), mutta onnekseni se nyt oli. Kirjaa ei sattunut pieneen käsilaukkuun kotoa, mutta sitä parempi. Sain mainion tekosyyn ostaa kirjan. Kahvilan - nimeltään Seitsemän pöytää vai olikohan se nyt 7 pöytää - valikoimissa on ainakin facebook-sivun mukaan myös suolaista syötävää, mutta näin sunnuntaina oli tarjolla vain makeaa.

Asiakkaita tuntui klo 14 jälkeen olevan paikalla ilahduttavasti. (Yritäpä siinä nyt sitten olla neutraali kahvila-asiakas ja keskittyä kirjaan, kun kirjanystävää ja kirjakauppiaan tytärtä kiinnostavat tietyti myös kirjoja ostavat asiakkaat...) Cappuccinoa tilatessani sain suosituksen kahvilan toiselta asiakkaalta kokeilla perunaleivosta, jota luonnehdittiin "runebergin tortun ja perunaleivoksen risteytykseksi". Lounas oli jäänyt väliin, joten äkkimakea leivos hitusen arvelutti...

Kirjan kaveriksi päätyi Jhumpa Lahirin Kaima, jonka heräteshoppailin pokkarihyllystä. Cappuccino oli vallan mainiota ja leivoskin hyvä. Se oli niin suklaista, että olisin voinut laittaa sen haarukan nenään ja nuoleskella tikkarina. Kirjakin lähti mukavasti liikkeelle, tosin en kahvin aikana päässyt kovin pitkälle. Jos olen lentokoneessa tai muualla "menossa", on vaikea hypätä hälinässä uuteen kirjaan, joten taidanpa olla jatkossa viisaampi ja seuraavaan Kirjan kera kahvilla -postaukseen varautua jo hyvässä vauhdissa olevalla kirjalla.

Voiko kahvilassa lukea kirjaa? Mainiosti voi, mutta ehkäpä Pienen kirjapuodin uusi kahvila ei eilen ollut otollisin paikka siihen. Nautin niin kovasti kirjojen keskellä istumisesta ja uteliaana ihmisenä jokainen hauska postikorttikin kiinnitti katseeni pois kirjasta. Taustalla soi Edith Piaf ja tunnelma oli...sivistynyt. Kahvilapöytiä löytyi kahvilanurkkauksesta sekä keskemmältä myymälää. Parkkeerasin itseni lähemmäs kirjoja, mikä ei parantanut keskittymistäni kirjaan. Tila on korkea ja hiukan kaikuva, mutta myymälälle avaruus on tietysti vain hyvästä.

Toivon kovasti, että Pienen kirjapuodin uusi sijainti löytyy yhtä hyvin ja paremminkin kuin vanha. Tilaa on paremmin, kirjat ovat houkuttelevasti ja niitä arvostavasti esillä. Cappuccinolle löytyy aina hyvä syy ja siinä samalla voi vilkuilla vaikkapa lahjaideoita kirjanystäville.

Taidanpa parkkeerata kahvilan pöytään vielä toisenkin kerran kirjan kera.

Pieni kirjapuoti sekä kahvila 7 pöytää
Yliopistonkatu 28, Turku
avoinna ark. klo 10-18, la klo 11-15

Sisustamisen ystäville Werannas-verkkokauppa

Ehkä olen vaikuttunut

Edellä kirjoitin Jari Tervon elämäkerrallis-fiktiivisestä Revontultentiestä. Samaan aikaan aloitin toisen elämärrallis-fiktiivisen urakan: Karl Ove Knausgårdin Taisteluni. Ykkösosaa pitemmälle en ajatellut jatkaa, en ainakaan ennen kuin tiedän mistä on kyse. Kolmentuhannen sivun mittaisia sitoumuksia ei tehdä ihan helpolla.

Taisteluni on juuri sellainen kuin Wikipediassa väitetään. Päätalomaista pienten arkisten asioiden ja miljöiden kuvaa, ja kun lavean kerronnan antaa viedä, se vie. Teksti soljuu, vaikka siitä paikoin näkee, ettei se ole ihan yhtä hiottua kuin esimerkiksi edellä mainitun Tervon, jonka jokainen sana on painokkaasti harkitulla paikallaan.

Päätaloon Knausgårdia ei kuitenkaan oikeasti voi verrata, sillä tekstiin tupsahtelee siellä täällä esseistisiä filosofis-esteettisiä mietelmiä taiteesta ja elämästä. Se on hauskaa, minua on aina kiinnostanut genrerajojen rikkominen ja hämärtäminen - jota esimerkiksi musiikissa ei oikeasti voi tehdä (sinfoniaorkesterilla soitettu Juice on edelleen populaarimusiikkia, ja Boulezin soittaminen rokkibändillä on järjetöntä).

Toinen puoli asiaa on, että lukijan pitää esseistisissä jaksoissa siirtyä kokonaan toiseen moodiin pysyäkseen kärryillä. Eikä se ole ollenkaan helppoa, siihen pitää totutella. Wikipedian mukaan tällainen sotkeminen on tyypillistä norjalaiskirjallisuudelle, eipä ole tullut kyllä aiemmin vastaan.

Muistaakseni jossain kohtaa kirjaa Knausgård kirjoittaa muodon olevan kirjallisuudessa tärkein asia - nyt kun selaan kirjaa, en millään löydä tuota kohtaa. Kyllä ei ole helppoa hakea pientä asiaa isosta kirjasta. Muoto ei kuitenkaan ole tämän teoksen ansiolistan kärjessä, päin vastoin tuntuu, että asiat seuraavat toisiaan aivan miten sattuu, melkein tajunnanvirtamaisesti. Ehkä olen nähnyt unta, ehkä Knausgård yrittää hämmentää minua, ehkä olen vaikuttunut.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja
LIKE

Knausgårdia joka lähtöön Bookysta

Ilman yli neljätoista vuotta

Jari Tervon Revontultentie jatkaa siitä mihin Esikoinen jäi. Tämän fiktiivis-elämäkerrallisen teossarjan kakkososa on mielestäni parempi kuin Esikoinen, josta kirjoitin täällä.

Ilmaisu on tuttua, aforistisesti nasakkaa Tervoa, lämpimin sävyin, päiväkirjan muodossa. Kieli ja kerronta eivät ole yhtä riemukkaita kuin yhdeksänkymmentäluvun Rovaniemi-kirjoissa, mutta kaikessa piilee humoristinen pohjavire. Päähenkilö Jari on neljätoistavuotias, ja heräävä seksuaalisuus on alati läsnä: "Näkki-juomukondomi tuntuu melkein kuin ilman. Ne ei voi olla tosissaan. Olen kulkenut ilman yli neljätoista vuotta eikä hyvältä ole tuntunut."

Tarinasta ison osan haukkaavat kaksi matkaa, ensin perheen kanssa Neuvostoliittoon ja sitten opettajan kanssa DDR:ään, ja 70-luvun punainen ajankuva on vivahteikasta ja uskottavaa, ymmärtävää ja eläytyvää. Päähenkilö on sivustaseuraaja, kaikessa, mutta sellaista elämä on: "Kohta kasvan aikuiseksi. Kohta myös minä saan leikkiä." Nuoruus on toivoa täynnä.

Kritisoin Esikoista siitä, ettei se aivan kyennyt rakentamaan omaa maailmaa, jota jäisi ikävä kirjan päätyttyä. Revontultentie kykenee.

Jari Tervo: Revontultentie
WSOY

Yllättävän kylmiä väreitä

Kuten aiemminkin olen  maininnut, osallistun Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen ja merkitsen erikseen ylös touko-syyskuun aikana lukemani rikosaiheiset kirjat. Olen tehnyt niistä koostetta tänne ja tuo haasteen vastaanottamispostaus löytyy täältä.

Anna Janssoneita olen pistellyt menemään olan takaa, jos sallitte ilmaisun. Gotlantiin olen ihastunut ja Maria Wern -sarja on sitä parhaimmillaan. Pidän myös Mari Jungstedtin Gotlanti-jännäreistä. Tästä Anna Janssonin kirjasta, Unissakävelijästä, päätin tehdä oikein oman tekstin, koska jostain syystä koin poikkeuksellisen hyytäviä hetkiä sen parissa.

Unissakävelijän juonessa ei sinänsä ole mitään erikoista: pari murhaa, pahoinpitelykin sekä vanha gotlantilainen myytti. Näiden molempien Gotlantiin tarinansa sijoittavien kirjailijoiden tehokkaimmissa dekkareissa juoneen liittyy oleellisesti lapsia, niin tässäkin. Murhaaja on kuitenkin sen verran yllättävä hahmo - miten sen nyt sanoisi paljastamatta liikaa - että silmäni suorastaan seisoivat päässä lukiessani pariakymmentä viimeistä sivua muun talon nukkuessa. Pakkohan se oli kerralla lukea.

En pidä ollenkaan kauhuleffoista ja Stephen King -kiintiöni taisin lukea teininä täyteen. Yliluonnolliseen vivahtavat kirjat saavat jäädä hyllyyn ja televisiossa vaihdan kanavaa. Ei tässä kirjassakaan sellaista ole, mutta jossain kohdassa tuli niin vahva tunne kuin itse kulkisin sumuisessa yössä Visbyn kivisillä ja keskiaikaisilla kaduilla ja pakenisin huppumiestä. Kääk. Jos siis kaipaat hienoista kauhua, aivan kuin hitusen chilillä maustettuna, nappaa kirjastosta tai kirjakaupasta (pokkarinakin saattaa löytyä) tämä Anna Janssonin jo muutama vuosi sitten ilmestynyt Unissakävelijä.

Anna Jansson: Unissakävelijä
Gummerus