Taisteluni on juuri sellainen kuin Wikipediassa väitetään. Päätalomaista pienten arkisten asioiden ja miljöiden kuvaa, ja kun lavean kerronnan antaa viedä, se vie. Teksti soljuu, vaikka siitä paikoin näkee, ettei se ole ihan yhtä hiottua kuin esimerkiksi edellä mainitun Tervon, jonka jokainen sana on painokkaasti harkitulla paikallaan.
Päätaloon Knausgårdia ei kuitenkaan oikeasti voi verrata, sillä tekstiin tupsahtelee siellä täällä esseistisiä filosofis-esteettisiä mietelmiä taiteesta ja elämästä. Se on hauskaa, minua on aina kiinnostanut genrerajojen rikkominen ja hämärtäminen - jota esimerkiksi musiikissa ei oikeasti voi tehdä (sinfoniaorkesterilla soitettu Juice on edelleen populaarimusiikkia, ja Boulezin soittaminen rokkibändillä on järjetöntä).
Toinen puoli asiaa on, että lukijan pitää esseistisissä jaksoissa siirtyä kokonaan toiseen moodiin pysyäkseen kärryillä. Eikä se ole ollenkaan helppoa, siihen pitää totutella. Wikipedian mukaan tällainen sotkeminen on tyypillistä norjalaiskirjallisuudelle, eipä ole tullut kyllä aiemmin vastaan.
Muistaakseni jossain kohtaa kirjaa Knausgård kirjoittaa muodon olevan kirjallisuudessa tärkein asia - nyt kun selaan kirjaa, en millään löydä tuota kohtaa. Kyllä ei ole helppoa hakea pientä asiaa isosta kirjasta. Muoto ei kuitenkaan ole tämän teoksen ansiolistan kärjessä, päin vastoin tuntuu, että asiat seuraavat toisiaan aivan miten sattuu, melkein tajunnanvirtamaisesti. Ehkä olen nähnyt unta, ehkä Knausgård yrittää hämmentää minua, ehkä olen vaikuttunut.
Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja
LIKE
Knausgårdia joka lähtöön Bookysta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!