Terveisiä Helsingin kirjamessuilta

Helsingin kirjamessut jätti Turun kirjamessut aivan täysin varjoonsa. Yhtään en kykene vetämään kotiin päin, en vaan voi. Messut jatkuvat vielä huomisen ja vaikka vietin messuilla kaksi päivää, en nähnyt kaikkea, en ehtinyt.

Kaikki oli suurempaa ja kaikkea oli enemmän, myös ihmisiä.

Yritin hillitä itseni, etten heti olisi shoppaillut, mutta instagramista ja facebookista olin jo etukäteen nähnyt tuttujen shoppailuja ja tietysti tuli sellainen olo, että jos ne kaikki ihanat kirjat vaikka loppuvat... 

Ruotsalaisdekkaristi Åke Edwardson julkaisi syksyllä jälleen uuden Erik Winter -dekkarin ja sen kunniaksi häntä pääsi tapaamaan. Erik Winter on aika tapaus ja esitinkin Åkelle kysymyksen, koska halusin tietää, kuinka paljon häntä itseään on Erik Winterin hahmossa. Paljon, hän myönsi, ja jatkoi, että tosin hän itse juo paljon vähemmän. Liken tilaisuudessa Åke myös ystävällisesti signeerasi oman kappaleeni, jonka sain Likeltä jo ennen kirjamessuja (kiitos siitä!). Kirja-arvioni seuraa hiukan perässä, tässä vain päällimmäiset.

Kuvassa Åke Edwardson varmistaa nimeni kirjoitusasua nimilapusta :) 

Kuljin messuhallissa kuin kunnon japanilaisturisti eli kamera kaulalla heilumassa. Näpsinkin eri lavoilta kuvia. 

Pirkko Saisiota ehdin kuulla vain hetken, mutta hän puhui lämpimästi ja viisaasti ja inhimillisesti. Oli hauska kuulla, että hän potee kirjoittamisen suhteen kovin perustavanlaatuista ja yleistä ongelmaa: kun kirjoittamiseen on aikaa, se ei edisty ja kun olisi syytä tehdä jotain muuta, tulee kirjoittamisinto. 

Minna Lindgren kertoi Ehtoolehdon pakolaisista heti Pirkko Saision esiintymisen jälkeen samalla lavalla. Vain osa yleisöstä vaihtui, mistäköhän se kertoo? Minna Lindgren tosiaan osaa paitsi kirjoittaa myös puhua - ja ottaa yleisönsä. Minna taustoitti Ehtoolehto-trilogiaansa (kolmas osa on tulossa) ja kertoi, miten hän tutustui palvelutaloelämään isänsä vanhetessa. 

Kävin myös tutustumassa Myllylahden osastoon ja uutuusdekkareihin. Niistäkin tulee blogiin jatkossa lisää... 

Kirjamessuviikolla minua onnisti ja sain kirjastosta lainaan Varistyttö-trilogian kakkosen ja kolmosen. Tosin jokerilainaan, eli vain kahdeksi viikoksi, mutta olin aivan sykkyrässä ja mykkyrässä onnesta. Kunnes kuulin, että kirjamessuilla trilogiaa myydään 65 euron yhteishintaan ja sehän oli minulle tarjous, jota en voinut ohittaa. Varistytön takakannessa on maininta "...pyyhkii Stieg Larssonilla pöytää..." joka riitti minulle taannoin innoitukseksi lukea kyseinen kirja ja olin myyty. 

Erik Axl Sund on nimi kirjojen ruotsalaiselle kirjoittajakaksikolle, joka Otavan lavan haastattelussa kertoi (kovin hiljaa, muuten, sillä viereisen lavan Suomi-poika kailotti kaiken yli) tehneensä kirjojen karmivat kannetkin itse. Ja heillä on Tukholmassa myös yhteinen galleria. Kaksikko oli haastateltavana lavalla jos toisellakin messujen aikana, mutta minä pääsin heitä näkemään vain tuon yhden kerran. Mutta sain toki kirjoihini signeeraukset. Joten maanantaina Jyrkkälän sivukirjaston uutuushyllyyn palautan nuo kaksi uusinta nopeimmalle lainaajalle ja nautin ikiomasta trilogiasta.

Ihkaoma kappaleeni Varistytöstä. 

Tänään aamu alkoi mukavasti WSOY:n ja Tammen bloggaribrunssilla, jossa meitä hellittiin aamukahvilla ja kirjailijoilla. Ella Kanninen haastatteli iloisen sujuvasti monella kielellä ja kuulimme niin kirjojen juonista kuin itse luomistyöstäkin. Sekä monenmoista hauskaa.

Maritta Lintunen kertoi kiehtovasta Hulluruoholasta.

Sinikka Nopolalta on ilmestynyt Eilan, Rampen ja Likan parhaat. Hän opetti myös, että banaani on tampereeksi "ponooni". Parhaita osuuksia valitessaan hän myös kertoi hämäläisittäin miettineensä, mahtaako kukaan niistä pitää.  

Jari Järvelä hauskuutti paitsi yleisöä myös Ella Kannista. Uutuuskirja Särkyvää pääsi lukupinossani aika korkealle. 

Riina Katavuoren Wenla Männistö on kirja, jota hän kirjoitti monta vuotta. Hieno, hieno kirja. Se päätyi nyt Tomin lukulistan ykköseksi, joten blogissa siitä kuullaan pikapuoliin. 

Norjalainen Kim Leine oli puhumassa kirjastaan Ikuisuusvuonon profeetta, joka sai vuonna 2013 Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Kirja on nyt ilmestynyt Keltaisessa kirjastossa ja löytyy onnellisesti myös meidän kirjahyllystämme. Siitä lisää toisella kertaa!

Italialainen Paolo Giordano tuli kertomaan uutuuskirjastaan Ihmisruumis. Ella Kanninen jutusteli ensin Paolon kanssa italiaksi, minkä jälkeen hän alusti hengästyttävällä tahdilla suomeksi kirjan syntyhistoriasta ja siitä, miten hän jo aiemmin sai ajoitettua haastattelun Paolon kanssa. Suomeakin voi puhua papattaa lujaa tahtia, sillä italialaiselle Ellan puhetulva kuulosti siltä, ettei siinä ollut lauseiden saatika sanojen välejä lainkaan. Hauskaa. Sinikka Nopola kysyi Paolo Giordanolta kirjoittamisen helppoudesta:

- Do you get a flow, is writing easy?
- No! I hate working. I wait until out of exhaustion I start writing, being fed up of waiting. And I hate the first version of a book. 

(Kirjoitin muistiinpanoja hiukan koukeroisesti, joten aivan sanatarkka ei tuo yläpuolen sitaatti ole.)

Kiitokset Bonnierin - siis WSOY:n ja Tammen - väelle mukavasta aamupalasta ja tilaisuudesta kuulla suoraan kirjailijoilta uutuuksien taustoja. Arvokasta! 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS oli kutsunut bloggareita myös tapaamiseen. Tilaisuuden aluksi Eva Wahlström kertoi uudesta kirjastaan - ja Evan poistuttua paikalta tiedottaja paljasti, että monelle on ollut kova pala se, että SKS julkaiseen nyrkkeilijän uraa käsittelevän kirjan. Kirja on kuitenkin saanut hienoa palautetta ja se kertoo huippu-urheilijan pohdinnoista uran jatkamisesta ja muun elämän yhdistämisestä. SKS:ltä on ilmestynyt tänä syksynä monta kiintoisaa kirjaa ja aionkin tutkailla uutuusluetteloa tarkemmin.

Valovoimaisen Eva Wahlströmin habaa kelpasi esitellä. Kirjaa myös. 

Tapasin myös Myllylahden osastolla kirjailija Jaana Lehtiön, jonka dekkarista kirjoitin aiemmin tällä viikolla. Hän kertoi valineensa komisariolleen nimen pohtimalla jotain mahdollisimman tavallista nimeä. Sattuipa sitten niin, että Juha Muhosia löytyy Porvoosta (jonne kirjat sijoittuvat) ja kirjan julkistustilaisuudessakin oli ollut yksi paikalla. Eli joudun siis elämään sen tietouden varassa, että Muhosia ja Kutvosia löytyy Suomesta paljon ja sitä minun lienee syytä sietää.

Kuvassa oikealla on porvoolainen kirjailija Jaana Lehtiö ja vasemmalla Myllylahden syksyllä ilmestyvän dekkarin tekijä Tiina Martikainen. 

Elisa Kirjan osastolla käytiin vielä hyviä keskusteluja sähköisestä kirjasta. Minullakin mukana kulkee aina vähintään kännykkä, jonka Elisa Kirja -sovelluksella luen lääkäreiden odotushuoneissa Hyvä aviomies -kirjaa sivun pari kerrallaan. Saa nähdä, koska saan sen kirjan loppuun. Lukukokemus on kuitenkin erilainen. iPadilla luen paljon kirjoja sähköisessä muodossa ja täytyykin tehdä jokin blogipostaus puhtaasti sähköisestä kirjasta. Voin suositella! (Ja messuviikolla hyödynsin kolmen kirjan kohdalla Elisa Kirjan mainioita messutarjouksia: 3,90 eur / päivän kirja.)

Ja tässä pikaisesti polvilta täräytetty kännykkäkuva, johon tiiviistyy puolet bloggarin elämän gloriasta: bloggaritapaamisen pikkusyötävät. Herkkuja! Kiitos Elisa Kirja. 

Kerrosta alempana oli kirjamessujen kanssa samaan aikaan ruokamessut. Kahden päivän aikana ennätin pikaisesti käväistä siellä moikkaamassa entistä työkaveriani Sirpaa, jonka Umbria.fi -osastolla oli aika vilinä. En edes viitsi aloittaa kertomusta siitä, minkälaiset helsinkiläiset ruokamessut olivat turkulaiseen pikkupikkuserkkuunsa verrattuna. 

Paljon mahtui kahteen päivään. Nyt meillä on isot kirjapinot odottamassa lukuhetkiä ja paljon uutta blogattavaa. Oli hirmuisen hauskaa nähdä muita bloggareita, vaikka en voi luvata, että jatkossakaan osasisin yhdestää nimiä ja kasvoja blogeihin. Hyvä alku, kuitenkin. 

Esileikki ensiasunnossa

YSari Pöyliö on kemijärveläinen toimittaja, ja Pölynimurikauppias on hänen esikoisteoksensa. Kirja on hyvä. Se on niin hyvä, että sen puolesta harmittaa: se ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota, minä ainakin törmäsin siihen vain vahingossa.

Syykin on selvä. Pölynimurikauppias on novellikokoelma, ja siitä ei kai koskaan pääse yli eikä ympäri että novellit nähdään jonkinmoisina harjoituksina sitä oikeaa eli romaania varten.

Novelli on iltalenkki ennen maratonia. Novelli on tapas ennen pihviä. Novelli on esileikki. Novelli on ensiasunto, se on mopoauto. Siinä on apupyörät.

Pölynimurikauppiaan potentiaalista lukijakuntaa kaventaa lisäksi äiti-teema, puolet ihmiskunnasta vaihtaa kirjan Alistair MacLeaniin heti alaotsikon huomattuaan ettei uskottavuus mene.

Mutta Pöyliön kirja kannattaa silti lukea, sillä tarinat ovat huikeita. Riehakkaanroisit jutut ovat täynnä hienoja huomioita ja kielikuvia, ja mielikuvituksen lennokkuudessa ei ole tingitty: kuollutta äitiä kuljetetaan säkissä pierujen säestämänä, ja elävillä äideillä on pallo hukassa tai mopo keulimassa.

Ja sitä paitsi viimeinen novelli kietookin yllättäen tarinat yhteen, niin ettei teos oikeastaan olekaan ihan oikea novellikokoelma vaan vähintään hipoo romaanin rajoja.

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
Atena

Miten muistaisin Muhosen?

Olen koukussa dekkareihin, turha sitä on kieltää. Tuo rakkaus syntyi varmaan joskus teininä, kun olin ensin kahlannut Kotiopettajattaren tyttären sun muut yleisemmät englantilaiset perusteokset ja jatkanut siitä dekkarimaailmaan ja perusbrittiläisiin Neiti Marpleihin, Sherlock Holmeseihin ja muihin. Brittiläisten dekkareiden jälkeen maailmaan mahtui ruotsalaisiakin, satunnaisesti Kay Scarpettaa ja sittemmin ihan kotimaisiakin, tosin harvakseltaan. Leena Lehtolaisen ja Outi Pakkasen takuuvarmat tuotannot olen kahlannut ja olen kaivannut muitakin, joihin takertua.

Myllylahti lähetti ystävällisesti pureskeltavaksi Jaana Lehtiön toisen dekkarin, Uutta auringon alla. Kirja on Murhamylly-sarjaa. Jaana Lehtiö on porvoolainen ja kirjan tarina sijoittuu myös Porvooseen. Pidän pikkukaupungeista ja niihin sijoittuvista tarinoista. Jostain syystä dekkarit ovat mielestäni parhaimmillaan pienissä ja herttaisissa ympyröissä. Se lienee yksi "cosy crimen" perusasioista. Camilla Läckberg, Viveca Sten ja Anna Janssonkin kirjoittavat pienistä ympyröistä.

Lehtiön päähenkilö on mies, erotuksena näille aiemmin mainitsemilleni dekkarihahmoille (poislukien Sherlock Holmes). Miehet sinänsä ovat ihan jees, mutta jokin ronskeissa poliisisedissä vie mielenkiintoani pois. Johtuukohan siitä, että samaistun helpommin niihin keski-ikäisiin naisiin, jotka ovat yleensä suosikkieni päähenkilöitä? 

Lehtiö käyttää mukavasti rivejä maisemien ja ympäristön kuvailuun, siitä pidän kovasti. Enemmänkin, ja värikkäämmin sitä soisin tapahtuvan, outipakkastyyppisesti. Viime Porvoon visiitistäni on jo muutama vuosi, mutta hiukan alkoi houkutella uusintakäynti. Vinkiksi Lehtiölle: Porvoon kauniita maisemia ja matkailuvaltteja voi surutta käyttää hyväksi! 

Mutta mikä minussa on? Nimisokeus? J.K Rowlingin Paikka vapaana ja Minna Lindgrenin Ehtoolehto jo olivat tehdä tepposet nimien kanssa ja taas se iski. Minulla nimittäin kului surkean paljon energiaa siihen, että erotin Kutvosen ja Muhosen. Vielä kun kolmanneksi lisättiin Vuori (lisää u-kirjainta), piti palata kerran jos toisenkin tarkistamaan nimiä. Olkoonkin, että poliisikulttuuriin kuuluu armeijatyyppisesti sukunimillä puhuminen, käytetään sukunimiä kirjassa välillä muistakin henkilöistä.

Tässä esimerkki näistä nimistä (sivulta 127):

Muhonen oli huomannut Näätämön ja Kutvosen heittämät silmäykset uusimpaan tulokkaaseen, joka oli astunut huoneeseen Sääksmäen ja Muhosen vanavedessä.

Kirjassa on toki paljon myös naisia, heihinkin viitataan usein vain sukunimillä. Taidankin Helsingin kirjamessuilla etsiä Jaana Lehtiön käsiini Myllylahden osastolla ja kysyn häneltä nimivalinnoista. Ellen unohda. 

Kirjoitusvirheitä en huomannut, kirja on huolellista työtä, mutta seulasta on päässyt läpi hassu sana: minimaallinen (sivu 168, "...vaara tulen leviämisestä olisi minimaallinen..."). Tomin kanssa leukailimme sanan kanssa: onko minimaallinen lähes taivaallinen eli vain vähän maallinen? Ehkä se liittyy kirjassa taustalla olevaan hengelliseen yhteisöön. No, oikolukuohjelma päästää tuollaisenkin läpi, ihminen kai ei?

Jaana Lehtiön ensimmäistä dekkaria en siis ole lukenut. Tämä kakkonen on oikein lupaava. Opin jo, että Juha Muhonen on päähenkilö ja että häntä tehdään lukijalle tutummaksi. Muhonen - siis Juha - vaikuttaa oikein sympaattiselta hauskoine pullapaheineen. Hänen tyttöystäväänsä, Elleniin, viitataan ainoastaan etunimellä. Vielä kun Muhonen tehdään tutummaksi lisäämällä pieniä yksityiskohtia, hän kasvaa mainioksi dekkaripäähenkilöksi, johon voi olla helppokin päästä kiinni. 

Itse rikos (murha, sen verran paljastan) on aika tavanomainen, mutta yhteisö tuon rikoksen ympärillä on jo sangen kiehtova. Se lienee ihan kirjan parasta antia. 

Uutta kotimaista jännitysromaania kaipaavalle suosittelen Lehtiön Muhosdekkaria kivana lukukokemuksena ja jään odottelemaan kolmatta.

Jaana Lehtiö: Uutta auringon alla

Myllylahti

Terassi- ja Kotiblogit -lehti kampanjahintaan

Japanilaisessa kirjallisuudessa tapahtuu

Niiden muutaman opuksen perusteella joita olen lukenut voi japanilaiselta kirjallisuudelta odottaa lähinnä kahta asiaa. Ensiksikin kaikki on pientä ja vaatimatonta ja kurinalaista ja yksinkertaista, ja toiseksi mitään ei tapahdu, vaikka odotuksia kuinka viriteltäisiin. Ei tapahdu. Ei vaan tapahdu.

Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että Haruki Murakamin kirjoista otetaan miljoonapainoksia ja mies oli esillä tämänvuotisissa kirjallisuuden Nobel-palkinnon ennakkospekulaatioissa.

Tuore Värittömän miehen vaellusvuodet on kyllä kurinalainen teos, ja sanat kuten yksinkertainen ja vaatimaton esiintyvät usein kirjassa kuvaamassa ihmisiä ja tapahtumia. Mutta kun Murakami herättää odotuksen, jotain myös tapahtuu! Asiat selviävät, ihmiselle uskalletaan puhua, puhelimeen vastataan.

Juoni etenee.

Ei ihme että nobelia meinaa pukata ja "kansainvälinen suosio on huikea", kuten kansilehdellä tokaistaan. Ilmiö on samankaltainen kuin jos autoon asennettaisiin yllättäen moottori.

Tosin ihan loppumetreillä puhelimeen ei enää uskalleta vastata. Pitäähän Murakamin kuitenkin todistaa japanilaisuutensa, ettei ihan rikkuriksi leimattaisi.

Värittömän miehen vaellusvuodet on hieno teos. Murakamin kielessä ei ole mitään kikkailevaa, mutta tenhoavaa se on kyllä, ja Raisa Porrasmaan suomennos on hieno. Murakami kirjoittaa mielenkiintoisia pieniä ja keskisuuria tarinoita, joissa päädytään isojen, elämänkokoisten asioiden äärelle. Keski-ikäistyvän tyhjyyden tunne lienee kaikille tuttu, siksi tekstiin on helppo samastua.

Ja onhan kirjassa pitkä Suomi-jakso - tosin suomalaisuudella sinänsä ei ole erityisempää tehtävää, se on vain yksi näyttämö yhdessä kohtauksessa. Lazar Bermanin soittama Lisztin Vaellusvuodet-pianokappale kulkee yhtenä runkona kirjassa, mikä on myös mukavaa, klassinen musiikki kun ei kai viime aikoina kirjallisuudessa ole kovasti juhlinut.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Tammi
Keltainen kirjasto

Murakamin kirjat kätevästi ilman postikuluja Bookysta

Hervotonta hihitystä - mutta kenelle?

Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen on kirja, jonka lukemisen ja kokemisen muistan tarkkaan. vaikka siitä on jo yli kuusi vuotta. Kokemus oli vahva. Turkulaiselle Ruotsi on lähellä. Vielä lukioikäisenä tunsin Tukholman paremmin kuin Helsingin, täältähän pääsee niin kätevästi laivalla ylitse. Pitkän ruotsin lukijalle Ruotsi, ruotsin kieli, ruotsalaisuus ja kaikenlaiset hassunhauskat yksityiskohdat lastenlauluja myöden tulivat tutuiksi. Ja Miika Nousiainen tavoitti tuon kaiken ihanan hykerryttävästi.

Vadelmavenepakolaista on esitetty näyttämöllä Suomessa jo useammassakin kaupungissa, mutta harmikseni en ole aiemmin teatteriin päässyt sitä katsomaan. Tänä syksynä Turun kaupunginteatteri otti ohjelmistoonsa tämän ihanuuden ja sitähän piti päästä katsomaan.

Myöhästyin lipunostossa ja hyvät arviot saaneen ensi-illan jälkeen ensimmäisille viikoille oli aika turha yrittää saada useita lippuja, ainakaan vierekkäin. Päädyinkin menemään teatteriin yksin ja lupasin viedä kirjan lukeneen teinin teatteriin vielä tänä syksynä.

Turun kaupunginteatterin evakon aikana näytäntöjä on Logomon lisäksi Linnateatterissa. Linnateatteri huokuu laatua ja pientä mittakaavaa ja olikin mukavaa päästä tutustumaan toisen teatterin tekemään produktioon Linnateatterin puitteissa. Tai no, miten sen nyt ottaa, toisen ja toisen. Ehkä en ollut ainoa, joka miettii, että sieltä Linnateatteristahan se Kouki on peräisin, joten laatu lienee taattu.

Käsiohjelma sai heti hymyn huulille. Ruotsin lipun mallinen - kepin nenässä - ohjelmalehtinen toi heti maaotteluhenkeä. Heja Sverige! Käsiohjelma muuten kannattaa ehdottomasti ostaa. Miika Nousiainen kertoo siinä hauskasti, minkä kohtauksen (joka muuten elää läpi koko näytelmän) hän kirjoitti yksinomaan näytelmäkäsikirjoitukseen. Siitä ei nimittäin kirjassa puhuta halaistua sanaa!

Aulassa oli saavuttuani huolestuneen näköisiä seurueita parikin. Ymmärsin kiihkeästä puhelinkeskustelusta, että seurueista osa oli erehtynyt menemään Logomoon ja oikeaan osunut osa seurueesta jännäsi, pääsisivätkö kaikki paikalle. Näytännön jo alettua ketään ei päästetä sisälle ennen väliaikaa. Tiukka peli. En tiedä, olivatko viereeni paikat varanneet näitä radan varteen harhailemaan jääneitä, sillä tyhjää siinä oli usean paikan verran myös väliajan jälkeen. Vähän harmitti, sillä siihen olisi nimittäin hyvin mahtunut teini jos toinenkin. Tuosta kuitenkin voidaan päätellä, että tieto kaupunginteatterin muutosta Logomoon on mennyt liiankin hyvin perille.

Ja sitten päästiin aloittamaan. Reunapaikaltanikin näki kaiken oikein hyvin. Mikko Virtanen marssi katsomon halki näyttämölle ja aloitti. Kouvola ja tuulipukuiset vanhemmat tuotiin esille juuri niin sopivasti, että kukaan ei taatusti katsomossa olisi halunnut sieltä olla kotoisin. Tai pukeutua tuulipukuun.

Ruotsalaisuus ja sen vertaaminen suomalaisuuteen hersytti yleisön nauruun kerta toisensa jälkeen. Ja hihitykseen. Ja sellaiseen - tiedättehän - hekotukseen, joka taukoaa vain hengenvedon ajaksi jatkuakseen taas kahta kovempana ja josta osa on sitä ihanaa vapautunutta naurua, kun naurunsa keskellä tajuaa, että muutkin nauravat ja että nauraa saa ja että tämähän on ihanaa. Ja nauraa tosiaan saimme. Miten ne ruotsalaiset puhuvatkaan meille suomalaispoloille englantia vaikka kerta toisensa jälkeen yritämme solkata ruotsia. Miten siellä Skansenilla jaksetaankaan yhteislaulaa. Ja ovatko suomalaiset pelkkää kliseetä? Entäpä ruotsalaiset?

Linnateatterin lavalla on Vadelmavenepakolaisessa monologeihin tottuneelle teatteriyleisölle suorastaan ahdasta. Tai ainakin siellä on useampia näyttelijöitä, nimittäin kuusi. He esittävät toki vielä useampia rooleja, mutta tällä kertaa lavalla on aika meno.

Kun näytäntö päättyi, ulos valui iloinen yleisö. Ulkona satoi vettä kaatamalla - suomalaistyyppisesti - mutta aika moni taisi saada useammankin vuoden pidemmän elämän niillä nauruilla. Kyllä näytelmässä vakavampikin puoli oli tai ainakin syvällisempi ajatus. Suomi ei sittenkään ole pöllömpi paikka ja suomalaisetkin taitavat olla aika reiluja. Niin, ja ruotsalaiset eivät ajattele ollenkaan ikävästi meistä.

Vadelmavenepakolainen oli nappisuoritus. Se nauratti juuri niin kuin pitääkin ja vähän vielä päälle. Nauratti niin, että sitä muistelee mielellään vielä pitkään. Ei suurta tunteenpaloa mutta onneksi ei pitänytkään. Näyttelijät hoitivat työnsä moitteettomasti, Aleksi Meaneyn ohjaus oli ymmärtänyt asian oikein ja Stefan Karslssonin esittämä Mikko Virtanen - eli Mikael Andersson oli aito kuin mikä. Mikko Rasilan Mikael Andersson oli myös vallan mainio. Aion mennä vielä toistekin sitä katsomaan, kunhan liput saan useammallekin perheenjäsenelle.

Vadelmavenepakolainen
Turun kaupunginteatteri, Linnateatteri
Käsikirjoitus: Mikko Nousiainen
Ohjaus ja sovitus: Aleksis Meaney

Gone girl - kirjaa parempi kokemus leffateatterissa

Sain SF Filmiltä kaksi lippua elokuvaan Kiltti tyttö - Gone girl ja lupasin blogata elokuvasta. Teenkin sen mielelläni, sillä kirjan kahlasin läpi jo aiemmin ja on aina kiintoisaa vertailla kirjaa elokuvaan.

Kuva: SF Film

Kiltistä tytöstä kirjoitin blogiin jo kesällä, tuon kirjoituksen löydät täältä. Kirjaa oli hehkutettu jo pitkään ja minä kyttäilin sitä kirjastosta ja lopulta sain sen lahjaksi. Ja sitten kirja unohtui alun jälkeen hyllyyn. Kiltin tytön jälkeen ennätin lukea Gilian Flynnin Pahan paikan, josta pidin kovasti.

Elokuvan alkuteksteistä bongasin Gillian Flynnin nimen tittelin "Screenplay" edessä. Se tarkoittanee elokuvakäsikirjoitusta. Mietin jo ennen elokuviin lähtöä, miten elokuvassa mahtaa toimia kirjan rakenne, jossa Nick ja Amy vuorottelevat kertojina. Ehkä juuri Gillian Flynnin ansiota tai syytään oli se, että elokuva oli hyvin uskollinen kirjalle. Vaikuttavan uskollinen.

Kaikki varmasti tietävät, miten ontolta tuntuu, kun on kuvitellut jonkin kirjan henkilön tai radioäänen tietyn näköiseksi. Kovin usein näyttelijöiksi on valittu aivan väärän näköiset ihmiset, toisaalta Garpin maailman päähenkilöä ei olisi voinut esittää kukaan muu kuin Robin Williams. Kiltissä tytössä Amyn ja Nickin hahmot istuvat täysin näyttelijöiden ääneen, olemukseen ihan pienintä huokausta myöden.

Tomi ei Kilttiä tyttöä ole lukenut ja vähän jännitin, mitä hän on mieltä naisvaltaisen yleisön keskellä. Elokuvan 2 tunnin ja 29 minuutin pituus oli aikamoinen, mutta muuten hän vaikutti viihtyneen. Naiselokuvaksi hän ei Kilttiä tyttöä väittäisi eikä se siltä tuntunutkaan. Ohjaaja David Fincher osaa työnsä erinomaisesti, kuvaus on hyvää ja elokuvan värimaailma ja pikkukaupungin kuvaus ovat moitteettomia, nautittavia.

Kun saavuimme kotiin, nappasi Tomi kirjan esille ja tarkisti, alkaako kirja samoilla sanoilla kuin elokuvakin. Alkaa. Kutakuinkin ja varsin kiehtovasti.

Tällä kertaa elokuva ylitti kirjan. Tai ainakin elokuvakokemus oli parempi kuin kirjakokemus. Suosittelen elokuvaa kaikille hyvän jännityksen ystäville. Veri ei lennä (kuin kerran) ja mistään kauhusta ei varsinaisesti ole kyse, vaan psykologisesta jännityksestä ja ihmismielen ja -luonteen synkistä puolista.

Gone girl - Kiltti tyttö
Ohjaus: David Fincher
Perustuu Gillian Flynnin samannimiseen kirjaan

Kinopalatsi, Turku
ti 7.10.2014