Nostalgiavaihde päällä

Tunnistin Tommi Liimatan äänen kun sen radiosta kuulin. Olin avannut autoradion kesken ohjelman. En tiennyt heti mistä oli kyse, mutta tunnistin puheen siitä huolimatta mielenkiintoiseksi. Tuo lyhyt satunnainen kohtaaminen sai täyttymyksensä, kun bongasin Liimatan Serkkuteorian BookBeatista: siinähän ne puheet on, kirjoitettuina ja yhteen koottuina.

Teksti imee heti mukaansa, olenhan suunnilleen Liimatan ikäinen. 1980-luvun nostalgia on tuttua, ja kun Liimatta kirjoittaa Aku Ankan taskukirjoista tai C-kaseteista, niissä on vieno tenho. Varsinkin kun aiheeseen paneudutaan aivan älyttömän pikkutarkasti ja rikkain kielenkääntein. 

Suuri serkkuteoria on tarina siitä, kuinka meemit levisivät ympäri Suomen ennen internetiä. Sekin on oivaltavaa ja kiehtovaa tekstiä. 

Loppupuolella Liimatan ote hiukan löystyy, kun aiheet alkavat vaeltaa sinne sekä tänne. Ei teksti sen heikompaa ole, mutta Serkkuteoria olisi vieläkin parempi, jos se olisi pitänyt alun nostalgiavaihteen päällä hamaan loppuun saakka. 

Tommi Liimatta: Serkkuteoria

Like

Omat mutta eivät elimistöni tekemät

Marraskuu taisi olla blogin historiassa ensimmäinen, jolloin en kirjoittanut yhtään postausta. Syy on selvä: ensin tuli flunssa, ja heti perään korona. Kummassakin voisi lukea, ehtisi lukea paljonkin. Mutta kun samaan aikaan on vielä autokuume, jäivät kirjat kakkoseksi. 

Kahtakin kirjaa tosin luin, mutta kumpikin jäi kesken. Ainakin toistaiseksi. Sitten selailin BookBeatia ja huomasin, että herranjestas, Juicelta on ilmestynyt uusi kirja, viikko sitten! Aivan pyytämättä ja yllättäen.

Juice-kirjallisuutta putkahtelee tasaiseen tahtiin. Viime vuonna ilmestyi Toisin ajattelija, edellisvuonna Juice puhuu. Siinäpä tärkeimmät on omaelämäkerta, josta voi vain ihmetellä että miksi se vasta nyt ilmestyy. Se on ihan oikea ja aito omaelämäkerta, siis Juicen itse sellaiseksi vuonna 2003 kirjoittama. 

Usein teksti on arkista, ja lapsuudesta Juankoskella Juice kirjoittaa aika paljon. Hyvin mielenkiintoinen siis, ja messeviäkin juttuja se sisältää, hyvin ilmaistuina. Sen suurin vika on lyhyys, Juice loikkii aiheesta toiseen valtavan nopeasti, ja sivuuttaa siksi melkein kaiken. Toinen osa taitaa olla vielä tulossa. 

”Minulla on aikuisiän diabetes, olen vahvasti likinäköinen, hampaani ovat omat mutta eivät elimistöni tekemät. Päätäni ei ole särkenyt koskaan mutta jalkoja aika usein. Erityisesti jalkoja rasittaa seisominen, ja toisaalta toimettomuus: kävelemään minä kykenen huomattaviakin matkoja, mutta en halua.”

Juice Leskinen: Siinäpä tärkeimmät. Edellinen osa E.Ch.

Tammi

Ei Pihkatapin tai Risaisen elämän veroinen

Antti Heikkinen on mainio kirjoittaja. Ensikosketukseni oli huikea Juice-elämäkerta Risainen elämä, ja esikoisromaani Pihkatappi oli varsinkin kieleltään oiva. Niinpä odotukset eivät olleet aivan matalalla kun löysin Mummo-romaanin BookBeatista. 

Se lähtee liikkeelle juuri niin kuin saatoin toivoa, kerrassaan lupsakalla jalalla ”Nytpä on minun mukava ropotella syntiä urakkatöinä, kerran on takuumies hoitanu seuraamukset edeltäkäsin. Tässä voipi nyt hyvin mielin ryypätä, hiplustella huorissa ja muksia setämiestä kirveellä ja hihkua, että laitetaanpa nämä sinne Jeesuksen vastakirjalle.” 

Vuorovedoin seurataan äitiä ja mummoa, ja koska luin kirjaa pätkissä, menin sekaisin. Ja siinä tullaan kirjan heikompaan puoleen: hahmoja on kovin paljon, liikaa pätkälukemiselle ainakin. Kirja kattaa pitkän aikavälin, enkä alussa edes tiennyt, ovatko mummo ja äiti eri vai sama henkilö. Tuo toki selvenee, mutta muuten kaksi aikatasoa tuntuvat olevan liian lähellä toisiaan, eikä iso hahmovalikoima mitenkään helpota tämän lukijan tilannetta. Kielikin tuntuu hiukan kuivuvan kokoon, panoksia ei riitä loppuun asti. 

Eletään jossain syrjäseudulla, mutta tapahtumat ovat usein varsin isoja, ja lopussa juonikuviot menevät mielestäni turhan mutkikkaiksi. En pitänyt tästä yhtä paljon kuin Risaisesta elämästä tai Pihkatapista, mutta kyllä tämä lukea silti kannattaa.

Antti Heikkinen: Mummo

WSOY

Mielensäpahoittaja rakastuu

Turun kirjamessujen bloggaritilaisuuden päätteeksi jokainen osallistuja sai ottaa mukaansa kassin, jossa oli kaksi satunnaista kirjauutuutta. Minulla kävi tuuri, sain uuden Mielensäpahoittajan, jonka olemassaolosta en edes tiennyt ennen messuja. 

Rakkaustarina ei ole sitä mitä Mielensäpahoittajalta osaisi odottaa. Kirjan aluksi vaikuttaakin siltä, että tässä kerrotaan päähenkilön ja Emännän tarina. Mutta ei, kyllä kyse on aivan uudesta henkilöstä, naisesta, joka astuu jäärän elämään. 

Aivan siirappiseksi Kyrö ei sentään hahmoaan taivuta, vaikka sinne päin kallelleen kuitenkin. Saimi on taiteilija, suunnilleen yhtä äkkiväärä kuin Mielensäpahoittaja, joten mainioita kohtauksia syntyy. Syntyy toki myös hiukan huonompia vitsejä, kuten S-kortin ja Eskortin väärinymmärtämisen toistelu.

Mutta ihan tuttua ja turvallista Mielensäpahoittajaa tämäkin kirja on, ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan rakkaustarina

WSOY

Voiko vuonna 1962 kirjoitettu tarina olla ajankohtainen vuonna 2022?

Yksi lensi yli käenpesän on klassikko, etenkin elokuvana. Kumpikaan meistä ei ole nähnyt sitä. Niinpä ensimmäinen ajatus matkalla teatteri Akseliin oli, olisiko pitänyt katsoa. Pitäisikö juoni tuntea etukäteen? Vai meneekö ilta pilalle, jos tietää mitä tulee tapahtumaan?  

Oopperaan ei koskaan, siis ikinä, kannata mennä kylmiltään. Mitä paremmin tarinan tuntee, ja varsinkin mitä tutumpaa musiikki on, sitä enemmän oopperasta saa irti. Niinpä päädyin siihen, että kyllä juoni pitää teatterissakin tuntea, ja hätäpäissäni tankkasin Wikipediasta Käenpesän juonenkäänteet ennen näytelmän alkua. Koska vain silloin kykenee huomioihin siitä, mitä ohjaaja on milläkin asialla tarkoittanut, ja miksi tuo yksi tyyppi on juuri tuollainen alkukohtauksessa. 

Tyhjänpäiväisessä viihteessä ennalta tunteminen ei ole välttämätöntä, usein ei edes suotavaa. Ehkäpä raja menee siinä, että silloin kun erikseen lähtee kotoa johonkin, on syytä olla valmistautunut. Tästä saa olla eri mieltä, mutta asiaa kannattaa pohtia itse kunkin tykönään. 

Teatteri Akseli on usein tehnyt hyvää jälkeä, eikä nytkään totisesti tarvinnut pettyä. Kauno Takaraution ohjaus toimii. Se on hienosti rytmitettyä: vakavat ja kevyet kohtaukset vuorottelevat, nopeaa seuraa hidas ja päin vastoin. Ohjaajalle tyypillisesti mukana on muutama rohkea loikka, esimerkiksi liioittelevan toiston käyttö dialogissa, ja erityisesti ennen väliaikaa kuultu tilannekatsaus mielisairaanhoidon nykytilasta. Se meni reilusti ulkopuolelle näytelmän, mutta viimeinen, äärityly lause sekä pelasti patetialta että sitoi katsauksen näytelmän maailmaan. Hyvä. 

Erityismaininnan tässä näytelmässä ansaitsee roolitus. Näytelmässä on hyvin vahvoja karaktereita, ja Takarautio on onnistunut löytämään jokaiseen rooliin juuri sopivan tyypin. Jos Milos Formanilla oli suuria vaikeuksia löytää isokokoinen intiaani elokuvaan (intiaanit kun ovat useimmiten aika pienikokoisia, näin Wikipedia minua valisti), ei Turussakaan tuollaisia hahmoja tungokseksi asti liene. Henrik Heinonen on täysin uskottava Päällikön roolissa, samoin pääpukarit McMurphy (Jussi Virtanen) ja ylihoitaja Ratched (Liisa Saviluoto), ja Akseli Heikkilän Billy Bibbit on riipaisevan ahdistava. 

Tarina kertoo vain kahdesta asiasta: se kertoo mielisairaanhoidon julmuudesta 1960-luvulla, ja vielä enemmän se kertoo yksilön mielivallasta, siitä, kuinka yksittäinen pahantahtoinen henkilö, tässä tapauksessa ylihoitaja, voi valta-asemassa ollessaan saada aikaan valtavaa pahaa. 

Analogia tämän päivän suurimpaan kriisiin on ilmiselvä, eikä sitä peitellä. Putin mainitaan ääneen, selvin sanoin. Tällaista on ajaton taide: vuonna 1962 kirjoitettu tarina kertoo myös tästä päivästä. 

Yksi lensi yli käenpesän

Teatteri Akseli,

Ohjaus Kauno Takarautio

Kansan tajua laajentaen

BookBeatin suosituksista löytyi aivan tuore, vasta viikko sitten ilmestynyt kirja, joka näköjään kertoo jotain pitkästä iästä. Lieneekö hömppää vai mitä, se selviää vain yhdellä tavalla.

Ei ole hömppää tämä, ei ollenkaan. Kirjoittaja on molekyylibiologi, ja kun lukiessa tuli epäuskoinen hetki (voiko tuo muka olla totta!), pikainen googletus vahvisti, että kyllä, ihan oikeasta tieteestä on kyse.

Kirja ei siis tarjoa mitään ihmelääkkeitä pitkään elämään, ei edes listoja siitä, mitä pitäisi tehdä pysyäkseen hengissä pitempään. Tai toki siellä mainitaan tupakoinnin ja alkoholin välttäminen, liikunta ja sen sellaiset, mutta enimmäkseen käydään läpi sitä, millaista tieteellinen tutkimus tästä aiheesta on juuri tällä hetkellä. 

Ja sehän on erittäin mielenkiintoista. Brendborg kirjoittaa oikein hyvin, kansantajuisesti mutta tuota kansan tajua laajentaen. Jänniä faktoja on tarjolla yllin kyllin. 

Hummerit eivät heikkene vanhetessaan, eikä niiden hedelmällisyys laske iän myötä. Ne vain jatkavat kasvamistaan, ilman vanhuuden alamäkeä. Kirjan otsikon meduusa, Turritopsis dohrnii, voi muuttaa itsensä lapseksi jälleen. Eikö olisi hienoa, jos sinäkin voisit työpaikalla stressiä kohdatessasi muuntaa itsesi lapseksi ja alkaa uudestaan alusta? No joo, ehkä ei sittenkään.

Hormeesi oli minulle tuntematon termi (ja kyllä, tarkistin Wikipediasta ettei Brendborg vedätä minua). Se on kirjan ehkä keskeisin asia. Hormeesi on ilmiö, jossa kohtuullinen rasitus tai stressi on hyväksi. Esimerkiksi puu tarvitsee tuulta kasvaakseen vahvaksi, ja samalla lailla me ihmiset tarvitsemme koettelemuksia: liikuntaa, kasviksia (jotka yrittävät taistella meitä vastaan kemiallisesti), kylmäaltistusta ja sen sellaista. Ja hormeesi vieläpä saa aikaan laajan vastustuskyvyn, ei pelkästään sille stressitekijälle, jolle milloinkin altistumme. Henkinen hormeesi on vähintään yhtä tärkeää kuin ruumiillinen. 

Erilaisten kemiallisten aineiden vaikutuksia ikääntymiseen pohditaan paljon. Eräs anti-aging aine on spermiidi, jota saa muualtakin kuin siitä ennalta-arvattavimmasta lähteestä.

Verenluovuttajat elävät pitempään, sanoo Brendborg. Sehän sopii, kävin juuri muutama viikko sitten ensimmäistä kertaa luovuttamassa. Odotan jo seuraavaa kertaa.

Vähäinen kalorimäärä on monissa tutkimuksissa yhdistetty pitkään ikään, ja nimenomaan paaston muodossa. Niinpä ei ole yllätys, että oikeastaan kaikissa uskonnoissa paasto on osa harjoitusta.

Tämä kirja kannattaa lukea, jos on kiinnostunut ihmisestä, eli itsestään. Sellaisiahan kaikki hyvät kirjat ovat: ne kertovat minusta. 

Ja sinusta.

Nicklas Brendborg: Iätön meduusa ja ikuisen nuoruuden ihme. Mitä tiede kertoo meille pitkästä iästä.

Gummerus