Mieskirjailijalta onnistunut teos

Hitaasti kirjoittaminen, paloissa, ei oikein sovi luonteelleni. Käsi taas ei anna myöden kirjoittaa luonteenmukaisesti kymmenellä sormella tuhatta ja sataa vieläkään. iPadin Dragon dictationin kanssa (puheentunnistusohjelma) aion tulla vielä sinuiksi, mutta vielä emme ole täysin sopusoinnussa. Kirjoittamista ehkäisevän vaivan takana on yli vuosi sitten sattunut liukastuminen ja sen sekä muutaman leikkauksen seurauksena käteen tullut riesa nimeltä CRPS. En suosittele.

Vaikken olekaan saanut blogiin asti lukukokemuksista asiaa, on luettujen kirjojen pino kasvanut entisestään. Dekkarihaasteen vastaanottamisen jälkeen on Mari Jungstedtia tullut luettua lisää, kirjastosta hain Anna Janssonia myös. Läckbergit olen lukenut kaikki, myös suomentamattomat, jo viime vuonna, joten niillä ei haasteeseen pääse enää mukaan. Tartuin myös Elisa Kirjan tarjoukseen ja hankin iPadille Eve Hietamiehen Tarhapäivän, josta kirjoittelen toiste. Mainitsen sen nyt siksi, että kirjassa mainitaan tuo riivaajani CRPS. Joka paikasta se nyt tunkeekin, sairaus, josta en ennen viime joulukuuta ollut kuullut mitään.

Tässä eräänä päivänä luin pohdintaa siitä, että äideille mainostetaan äitienpäivälahjaksi kauneus-, puutarha- ja keittokirjoja tai mahdollisesti jopa dekkareita, kunhan ne ovat naisdekkaristien kirjoittamia. Suomalaisen kirjakaupan äitienpäiväkirjamainoksessa Anna-lehdessä oli onneksi muutakin, Siri Hustvedtiä, ainakin. Mutta miten sattuikaan, naiskirjailijoitahan naisille myydään. Isänpäiväksi tarjotaan kirjailijoita ilman etuliitettä, äitienpäiväksi NAISkirjailijoita. Eivät kaikki äidit Lehväslaihosta sytykään, mutta kyllä niitä fiksuja MIESkirjailijoitakin on (en voi ottaa kantaa herra Lehväslaihon fiksuuteen, kun en häntä tunne, en tuotantoaankaan muuta kuin isänpäivämainoksista ja antikvariaattien hyllyistä). Tässä blogissa olen tainnut ruotia vain niitä etuliiteellisten kirjailijoiden tuotoksia, joita on – pakko myöntää – yöpöydällä ja viereisen vaatekaapin päällä 80% pinojen sisällöstä. Perhana. Tässä tulee - tadaa! - poikkeus sääntöön: Harri Närhen kiehtova trilleri Viimeinen vuoro. 

Takakannen otsikossa lukee: ”Ovela psykologinen trilleri profiloijasta ja pankkiryöstäjästä.” Lyhyt kuvaus kuulostaa melkein perinteiseltä, mutta sitä tämä kirja ei ole. Ovela se kylläkin, sitä nimenomaan. Kirja ei ole dekkarikaan vaan jotain ihan muuta ja paljon enemmän. En osannut odottaa mitään ja ensimmäisen luvun jälkeen olin jo lähes koukussa. Toisen luvun jälkeen olin aivan koukussa ja tarina kaikessa poikkeuksellisuudessaan alkoi viedä. Pankkirosvoperheenisä kuvataan ensin eräänlaisena tapahtumien uhrina, häntä alkaa jopa sääliä (nämä epämääräisyydet sallittakoon, en halua pilata näitä kiehtovia juonenkäänteitä keneltäkään). Profiloija kuvataan oman alansa ammattilaisena, hänelläkin on hiukkasen poikkeuksellinen historia. Sen jälkeen profiloija ja pankkirosvo vuorottelevat lukujen kertojina. Pankkirosvo kertoo menneistä ja pohtii tulevaa, tarina etenee ja saa monen monta uudenlaista käännettä.

Voin lämpimästä suositella Viimeistä vuoroa kaikille, jotka eivät ole perinteisten dekkareiden ystäviä. Tarina on älykäs, siinä on lukuisia hyvin mietittyjä detaljeja, makaabereja ja rujojakin käänteitä, yllätyksellisyyttä, joka ei mässäile millään ja joka on kuitenkin enemmän ja syvemmin kaikkea kuin mikään tavanomainen rikoskirja. Jos Dan Brownin trillereissä juostaan hengästyneenä ja verissä päin karkuun 450 sivua, pohditaan tässä vuosikymmenten halki asioita verkkaisesti niin virolaisessa ortodoksiluostarissa, varastotyössä kuin jämsäläisessä hotellihuoneessakin. Ja silti myös juostaan karkuun. Ruumiitakin tulee, niitä halajeville tiedoksi. Loppu jää kaivelemaan, että se jääkin kaivelemaan...

Seuraavaksi etsin kirjastosta Harri Närhen kehutun Isättömät. Viimeisen vuoron takaliepeen arvioiden perusteella se kannattaa myös lukea. Mieskirjailijakin voi näköjään onnistua! 

Harri Närhi: Viimeinen vuoro

WSOY

*** Harri Närhen Viimeinen vuoro Bookysta ***

Kyllä on mukavaa olla töissä

Oletko riittävän älykäs Googlelle? –kirja ei kerro siitä, miten hakukoneella tehdään hakuja. Se kertoo, millaiseen ryöpytykseen on varauduttava, jos aikoo töihin Google-nimiseen jättiläiseen. Tai johonkin muuhun teknologian kärkifirmaan.

Teos on hyvin käytännönläheinen: siinä käydään läpi konkreettisia kysymyksiä, joita työhaastatteluissa voidaan kysyä. Ja niitä on kahta sorttia: huippumatemaatikon kykyjä vaativia tehtäviä tai sitten hullunmahdottomia tehtäviä, joilla mitataan kokelaan luovuutta tai paineensietokykyä.

Matemaattinen kysymys voi olla esimerkiksi ”Kuinka monella eri tavalla kuutio voidaan maalata kolmella eri värillä?” tai ”Kuvittele maa, jossa kaikki vanhemmat haluavat saada pojan. Jokainen perhe hankkii lapsia, kunnes saa pojan, minkä jälkeen se ei enää hanki lapsia. Mikä on poikien ja tyttöjen lukumäärien suhde tässä maassa?”

Vastaukset ovat yllättävän yksinkertaisia: kuution voi maalata kolmella eri värillä vain 50 eri tavalla, vaikka arkijärki ja matematiikkakin helposti tulevat toisenlaiseen tulokseen. Jälkimmäisessä kysymyksessä oikea vastaus on, että tyttöjä ja poikia on yhtä paljon!

Toista kysymystyyppiä edustavat esimerkiksi tämmöiset: ”Montako sampoopulloa maailmassa tuotetaan vuodessa?”, ”Mies työnsi autonsa hotellin eteen ja menetti omaisuutensa. Mitä tapahtui?”, tai ”Mikä tulee sarjassa seuraavaksi: SSS, SKK, K, SK?”

Kuten arvata saattaa, vastaukset ovat taas yksinkertaisia: Sampoopulloja tuotetaan noin maapallon väkiluvun verran, 7 miljardia, koska puolet ostaa enemmän kuin yhden vuodessa ja puolet joutuu pärjäämään ilman sampoota. Toisessa kysymyksessä pitää hoksata, että siinä pelataan Monopolia. Kolmannessa kysymyksessä on koodattu aakkosten alku niin, että kirjaimessa käytetty suora viiva merkitään S:llä ja kaareva K:lla. A=SSS, B=SKK, C=K, D=SK, joten seuraavana sarjassa tulee E eli SSSS.

Mutta pelkkä vastausten hoksaaminen ei kirjan mukaan Googlelle riitä, siksipä jokaisesta kysymyksestä on sivukaupalla pohdintoja ja vaihtoehtoisia ratkaisumalleja. Vasta sellaisten esittäminen saattaa synnyttää työsuhteen.

Kirjan tarkoitus on selvän kaksijakoinen: se on hauskaa viihdettä matemaattisluonteisten pähkinöiden ystäville ja toisaalta muistutus siitä, kuinka mukavaa on että on jo saanut työpaikan.

William Poundstone: Oletko riittävän älykäs Googlelle?

Terra Cognita

*** Terra Cognitan tuotantoa saa myös Bookysta *** 

Näytä, älä kerro

Näytä, älä kerro. Siinä lienee paras ohje, mitä kaunokirjallisuuden tekemiseen voi antaa. Kaikki hyvät kirjat noudattavat tätä maksiimia, jossa lukijalle annetaan omaa tilaa ja vähän valtaakin tarinan suhteen.

Mutta poikkeuksiakin löytyy. Dan Brown on hyvä esimerkki: niin Da Vinci –koodi kuin juuri lukemani tuoreempi Inferno lankeavat monin paikoin selittelyyn ja lukijan valistamiseen kuin kateederilla seisten. Ja silti ne myyvät, joku saattaa olla sitä mieltä, että ne myyvät juuri siksi.

Niin tai näin, Brownilla on hyvä syy poiketa: hän on onnistunut luomaan jännitys- ja tietokirjallisuuden hybridin, jossa enimmäkseen näytetään (kuinka juostaan, ajellaan, piileskellään ja jännitetään) ja sitten välillä kerrotaan (taidehistorian kiehtovista yksityiskohdista). Ja vaikka valistusjaksot tuntuvatkin välillä teennäisiltä, Brownin genressä niitä yksinkertaisesti tarvitaan.

Tai ei välttämättä: jos Brown noudattaisi ”näytä, älä kerro” –ohjetta, hän kirjoittaisi Umberto Econ Ruusun nimi –tyyppistä proosaa. Tulos olisi raskaampi, ja kaiketi maailma on parempi paikka kun meillä on sekä Eco että Brown.

Infernossa Brown on aloittanut teoksensa rakentamisen liikakansoituksen teemasta, enkä voi kuin ihastella sitä, kuinka komean konstruktion hän on teemansa ympärille rakentanut.

Dan Brown: Inferno

WSOY

*** Dan Brownin helposti tuotanto Bookysta ***

Haaste vastaanotettu

Nappasin Oksan hyllyltä -blogista dekkariaiheisen lukuhaasteen, johon on ilman muuta osallistuttava!

http://oksanhyllylta.blogspot.fi/2014/05/rikoksen-jaljilla-lukuhaaste-kesalle.html

Kesä on dekkarien lukemiseen mitä otollisinta aikaa (no, aina on sopiva aika...), josta voi tehdä vähän hauskempaakin laajentamalla vähemmän tutuille dekkariseuduille!

Päivitys 24.8: Täältä löydät oman koosteeni Rikoksen jäljilä -lukuhaasteeseen. Päivitän listaa syyskuun loppuun asti.

Todentuntuista tirkistelyä

Taina Haahdin uusimpaan, romaaniin nimeltä Koeaika, tartuin oikein innolla. Etunimikaiman tuotantoa ja uraa olen seurannut jo pitkään. Ekonominkoulutuksella tuntuu pääsevän kirjailijana mainioihin myyntilukuihin (vrt. Ilkka Remes, Camilla Läckberg) ja sitä ovat omat lapsetkin minulle seuraavaksi uraksi ehdotelleet, pohjakoulutus olisi jo kunnossa :)

Taina Haahdin kirjat tapaavat sijoittua yritysmaailmaan, urakierron haastaviin kohtiin, ja kuvaus onkin hyvin todentuntuista. Koeajankin päähenkilö, Lea Sarvenmaa, voisi olla Vuoden johtaja -titteleineen kuin minkä tahansa Talouselämä-lehden artikkelin aihe. Ja Talouselämän aktiivisena lukijana Lea Sarvenmaan uran suuri muutospiste, joka kuvataan heti kirjan alkuosassa, on kovin tätä päivää.

Edellisen blogipostaukseni aiheena ollut Riikka Pulkkisen kirja oli aivan liian pieni, lyhyt, vakuuttavaksi opukseksi. Taina Haahdin Koeaika sen sijaan vaikuttaa ensikosketukselta sopivan pitkältä. Kirja on paksu (403 sivua), mikä tietysti aina ilahduttaa. Präntti sen sijaan on aika kookasta eli sivut tulee harpponeeksi aika vauhdilla.

Lea Sarvenmaa, kirjan päähenkilö, kuvataan elävästi ja tarkasti. Hänestä saa jopa hiukan ikävänkin kuvan, sen verran raadollisen totuudenmukaista kuvaus on. Vuoden johtajaksi valittu henkilöstöjohtaja avaa kerroksittain omaa elämäänsä, motiivejaan, lapsettomuuttaan ja parisuhteitaan ja -suhteettomuuttaan. Monta kertaa mietin mahdollisia yhtymäkohtia omaan uraani ja elämääni sekä kohtia, joissa olen itse valinnut toisin kuin päähenkilö.

Sivuhenkilöt, joita on kourallinen, kuvataan vaihtelevalla tarkkuudella. Elinan tarina kerrotaan käänteisesti ja hänen vaikutuksensa päähenkilön käytökseen täytyy lukijan itse päätellä tarinan edetessä. Fadilan vaikutus jää ulkopuoliseksi, Sandra tuo tuulahduksen normaaliutta. Äidin ja veljen osuus pysyy myös pintapuolisena, mikä lienee tarkoitus: heillä on Lean elämässä vain pakollisen sukulaisen rooli, vaikka hetkittäin vaikuttaa siltä, että veri kuitenkin on vettä sakeampaa.

Lea Sarvenmaa viettää suurimman osan kirjasta Pariisissa ja etsii nuoruudenrakastaan. Tämä pölhöltä vaikuttava syy tekee Lean käytöksestä hieman omituista. Lea on Bernardilta kadonnut jo kymmeniä vuosia aiemmin ja epätoivoinen yritys löytää hänet on samalla kiehtova ja omituinen. Pariisista löytyvä Rick Harley tuo Lean elämään normaaliutta, mutta juuri tästä syystä hän jäänee hiukan ulkopuoliseksi vaikka hänet tarkkaan kuvataankin. Pariisi on kaupunkina kuvattu listamaisesti. Itse nautin enemmän visuaalisesti hahmotettavista kuvauksista (niihin olen viitannut Outi Pakkasen dekkareihin liittyen, jolloin jää tunne, että jokainen rappukäytäväkin tulee lukijalle yhtä tutuksi kuin olisi kirjaa siellä lukenut) ja siksi ravintoloiden (vaikka niilläkin on oma roolinsa Bernardin etsinnässä) nimien loputon rotla jättää kylmäksi.

En oikein osaa sanoa, pidinkö kirjasta. Luin sen nopeasti ja vähän ihmetellen. Kenties nuo Talouselämästä tutut kiinnekohdat vähän ahdistivatkin? Kenties olen nähnyt liikaa juuri tuollaisia uraihmisiä oman urani aikana?  Ehkäpä kirjailija tosiaan osasi - oman mittavan uransa kokemuksella - kuvata hahmot juuri niin todenmukaisesti, että liike-elämässä itse mukana oleva lukija suorastaan ahdistuu. Hyvän lukukokemuksen merkki?

Taina Haahti: Koeaika
Siltala

*** Royal Design - design-tuotteita oikeaan hintaan ***

Rimminen on enemmän kuin kikkailija

Pussikaljaromaanin luin joskus, enkä liiemmin innostunut siitä. Kirja ei jättänyt merkittävää muistijälkeä. Kun olin lukenut Mikko Rimmisen tuoreinta teosta Hippaa 10 sivua, tiesin jo mitä mieltä olen kirjasta. Tätä:

Rimmistä on syytetty kielellä kikkailijaksi, ja se on kovin ja valitettavan totta, oikeastaan syytöksenä jopa vähättelevä. Hänelle kieli on jotain, jota ei voi milloinkaan käyttää normaalisti, jokainen sana jonka voi vääntää mutkalle väännetään mutkalle: "Tunnehdin aikani pinsettimäisesti nipistelevää sivistysvajetta." Kieli imee lukijan kaiken huomion ja energian, joten saman efektin kai saisi lukemalla sanakirjaa. Jos Rimminen tekisi musiikkia, hänen teoksensa olisivat koukeroisinta progea.

Suomen kuvalehden toimittaja Risto Lindstedt kirjoittaa samankaltaista tekstiä, mutta on eri asia lukea parin sivun lehtijuttu kuin kokonainen romaani. Ja Lindstedtillä on yleensä myös asiaa.

Kun olin lukenut 50 sivua, mielipiteeni ei ollut muuttunut.

Kun olin lukenut 100 sivua, olin yhä samaa mieltä. Sinnittelin kumminkin.

Kun olin päässyt sadanviidenkymmenen sivun paremmalle puolelle, huomasin, että olin ollut väärässä. Rimmisen teksti oli tempaissut minut mukaansa. Siinä oli oma tunnelmansa, ja kieli oli mitä luontevin osa tuota tunnelmaa. Nautin.

Kun olin lukenut 247 sivua eli kaiken, minua harmitti että se jo nyt loppui.

Mikko Rimminen: Hippa
Teos