Arvottamisen avain

Pienkustantamo Plan B syntyi, kun Jan Zographos oli saanut käsikirjoituksestaan joka paikassa hylkäävän lausunnon: "ei sovi kustannusohjelmaan". Blogitekstissään Zographos kääntää tilanteen edukseen: kustantamot suoltavat samaa tasalaatuista tavaraa massoja ja markkinoita varten, kuin McDonalds hampurilaisiaan, ja tämä käsikirjoitus ei sovi tuohon valmiiseen muottiin. Niinpä Zographos päätyi perustamaan oman kustannysyhtiön, joka haluaa haastaa ja hämmentää, tehdä toisenlaista, vaarallista kirjallisuutta.

Ihailen Zographosin asennetta. Ei lannistuta, vaan mennään sisuuntuneena tulta päin. Näinhän maailmaan pitää suhtautua.

Naarmu on Plan B:n ensimmäinen julkaisu. Se on oikeastaan kahdeksan pitkän novellin kokoelma, mutta erilliset tarinat liittyvät toisiinsa siten, että yhden päähenkilö on toisen sivuhenkilö tai sukulainen. Kieli on hyvää ja kerronta sujuvaa, yksityiskohtaista ja tarkkaa, mutta kustannustoimittajalle olisi ollut käyttöä. Pieniä kirjoitusvirheitä on lähes joka sivulla, ja karsimista olisi sisällönkin puolesta paikoin voinut tehdä ja kielikuvia hioa. Tarinat ovat mielenkiintoisia, varsinkin viimeinen, Somalian sisällissodasta kertova. Myös Audi-kuskista kertova nimitarina on kiehtova sekoitus Tuomas Vimmaa ja Amerikan Psykoa.

Zographos ottaa blogitekstissään mainitsemansa vaarallisuuden ajatuksen vähän liian konkreettisesti: tarinoita yhdistää väkivalta tai sen uhka. Rikollisten ja muiden luusereiden elämästä ei kuitenkaan synny kovin vaarallista tai aina edes mielenkiintoista kirjallisuutta - paitsi ehkä dekkareissa tai Jari Tervon kaltaisten komiikan mestareiden työpöydillä.

Naarmu pistää kyllä lukijansa ajattelemaan, kuten Zographos sanoo. Mistä tässä oikein on kyse? Somalisoturin tarinassa (ja jonkin verran myös Audi-jutussa) on selkeä yleishumaani pohjavire, mutta muissa tarinoissa ei niinkään, eikä kokonaisuuden teema tai idea siksi oikein aukene. Tarinat jäävät erillisiksi kertomuksiksi väkivaltaisten luusereiden hölmöilyistä. Tai hölmöily on huono sana: kustantamo luonnehtii olevansa "ehdottomasti huumorilla höystetty", mutta minulle Naarmun huumori ei oikein avaudu.

Lisäksi Naarmu pistää lukijan ajattelemaan sitä, miksi kirjailija sai hylkäävät päätöksensä. Totta on, että Suomessa julkaistaan tavattoman paljon esimerkiksi toisen maailmansodan aikaan sijoittuvia kuvauksia, mutta markkinoiden ehdoilla menevän viihdekirjallisuuden lisäksi julkaistaan kyllä valtavasti hyvää ja heterogeenistä tavaraa. Millaisin perustein kirjallisuutta sitten arvotetaan? Kielen tuoreus ja huolellisuus ovat tietysti yksi asia, mutta muuten luulisin, että "näytä, älä kerro", on arvottamisen avain. Käytännössä tuo ohje tarkoittaa kai sitä, että tekstin pitää kertoa jostain muusta kuin mistä se näyttää pinnalta katsoen kertovan. Tuota syvyyttä jäin Naarmusta kaipaamaan.

Jan Zographos: Naarmu
Plan B -kustannus