Hiukan vakavampi Emmerdale

J.K. Rowlingin Paikka vapaana ilmestyi jo parisen vuotta sitten, mutta ennätin lukea sen nyt vasta. Muistelin aloittaessani silloin lukemiani arvosteluja ja että kaikki eivät olleet varauksettoman ihastuneita. Harry Potter -putken jälkeen onkin taatusti vaikeaa vedota lukijoihin yhtä suurella tenhovoimalla, mutta brittikirjallisuuden faniin tämä upposi. Pottereita en muista kirjakauppojen alelaareissa nähneeni, mutta Paikka vapaana on ollut niin ilmaiskylkiäisenä kuin huikeasti alennettunakin. Sieltä se saattaisi kannattaa ostaakin, jos kirjastosta ei heti löydy.

Paikka vapaana kertoo englantilaisesta pikkukaupungista ja hiukan sen naapurikaupungistakin. Tarinassa on keskiluokkaa, wanna-be -yläluokkaa sekä jopa alempaa keskiluokkaa alempaa löytyvää roskaväkeä. Vanhat kaunat sekä vanhat ennakkoluulot jylläävät ja juonitteluakin on tarinaan kirjoitettu juuri sopivasti.

Tarinassa on kopeita ja ilkeitä, hyviä ja syrjäänvetäytyviä sekä tietysti vääränlaisen leiman saaneita hyväsydämisiä. Ja luonnollisestikaan keinottelu ei kannata, ylpeyskin käy lankeemuksen edellä. Mikäli kirja jäisi näiden peruskuvioiden tasolle, se ei kantaisi Emmerdale-sarjan jaksoa pidemmälle. Henkilöt on hahmoteltu kuitenkin niin elävästi ja taidokkaasti, että lukija kokee pääsevänsä tarinaan sisälle. Eivätkä ratkaisut ole kuitenkaan ilmeisiä. Äitini luki kirjan myös ja sanoi tarinan jääneen mieleen pitkäksi aikaa. Nämä epäilmeiset ratkaisut, jotka jäävät mieleen, ovat synkähköjä. Tai no. Synkkiähän ne ovat. Ikäviä. Mutta niinhän se elämä monesti menee: iloisuus ja hyvin menevät asiat ovat itsestäänselviä, kunnes jotain ikävää sattuu.

Ainoa asia, joka minua tässä kirjassa vaivasi, olivat henkilöiden nimet. Taidan kärsiä jostakin nimien hahmotushäiriöstä, mutta minusta on lukijaparan ärsyttämistä nimetä päähenkilöitä nimillä Andrew, Aubrey, Gavin, Barry, Howard, Colin, Miles ja Simon. Nimisokeuteni häiritsi pitkän aikaa, koska jouduin monesti pohtimaan, että kukas tämä nyt sitten olikaan. Enpä muista vähään aikaan niin solmuun menneeni nimissä. Vanhuus?

Jos siis pidät brittiläisen elämänmenon kuvauksesta, joka ei lopu liian lyhyeen, lue ihmeessä! Unohda kirjailijan nimi, sillä ei ole merkitystä. Teksti on sujuvaa ja 543 sivua hujahtaa hetkessä. Suomentaja Ilkka Rekiaro ansaitsee kiitoksen, kieli soljuu brittiläisen täsmällisesti.

J.K. Rowling: Paikka vapaana
Otava

Oi Outi, tuo Anna takaisin!

Outi Pakkasen dekkareita olen vuosien varrella lukenut paljon - ja aina pitänyt niistä. Tänä kesänäkin lukupinossa niitä on ollut. Useimpien päähenkilönä on tyylikäs, herkullista ruokaa kokkaileva, reseptejä tiputteleva ja rauhallinen Anna Laine. Hänestä ei voi olla pitämättä. Äidillisesti hän huolehtii hysteerisistä nuorista tytöistä, naapureista ja tekee havaintoja pitkin eteläistä ja läntistä Helsinkiä.

Mariuksessa ei kuitenkaan tavata Anna Lainetta. Harmi. Päähenkilö, jolla ei vaikuta olevan nimeä, on epämiellyttävä ja neuroottinen. Hänkin kulkee pitkin Helsinkiä ja tekee havaintoja, mutta ne tuntuivat paljon keveämmiltä kuin Pakkasen muissa kirjoissa. Mariuksessakin syödään, mutta myös päähenkilöstä epämiellyttäviltä maistuvia ruokia (ostereita) toisin kuin hyvällä ruoalla hekumoivissa Anna Laine -kirjoissa. 

Tarina on suorastaan kummallinen, hysteerinen, ja lukijalle jää - huolimatta kiitettävän erilaisesta lopusta - epämiellyttävä olo. Loppu on tosiaan erilainen, mutta sellaisella tavalla että pari päivää kirjan lukemisen jälkeen en enää sitä muistakaan. Hupsista. 

Aivan kuin joku olisi kirjoittanut Outi Pakkasen nimissä hänen tyylisensä kirjan, josta ovat unohtuneet kaikki ne kivat jutut, joiden vuoksi niitä luetaan. Tai minä ainakin luen. Outi, tuo Anna takaisin!

Outi Pakkanen: Marius
Crime Time osk.

Kvartetti hälvensi 70-luvun ahdistusta

Perjantai-illan ensi-illat Turun kaupunginteatterissa ovat herättäneet minussa puistatusta ison osan elämästäni. Sukuni hallussa olleilla ensi-iltalipuilla on teatterin penkkejä kulutettu 60-luvulta lähtien ja minua sinne alettiin raahata alakouluikäisenä 1970-luvulla. Kouluviikon päätteeksi ei pateettisuus tai yletön taiteellisuus napannut, siellä nuokuin ja odotin armahtavaa esirippua. Viime vuosilta muistan muutaman positiivisen pilkahduksen (sekä Kirsikkapuiston...) mutta vielä emme minun ja Turun kaupunginteatterin välillä ole päässeet edes neutraaleihin väleihin saatika plussan puolelle.

Kvartetti keräsi kehuja Helsingissä. Bussilasteittain vanhempieni ikäistä aktiiviteatterikansaa kärrättiin sitä katsomaan ilta toisensa jälkeen. Moni kertoi nähneensä sen useammankin kerran. Minä vietin vajaa pari vuotta sitten mukavan iltapäivän elokuvissa ja näin brittiläisen elokuvaversion tästä suositusta näytelmästä. Siksi vähän pelotti, mitä Turun kaupunginteatteri sille tekee. 

Logomo sai kunnian tarjota teatterille väistötilat kaupunginteatterin päädyttyä kunnon remonttiin. Ja onneksi päätyikin, tilat kaipasivatkin jo sitä. Kvartetin ensi-ilta oli siis myös Logomon teatteritilojen tulikoe. Etukäteen kuulimme, että "ison" Logomon puolella on myös samaan aikaan jotain häppeningiä, joten osasimme varautua parkkipaikkakaaokseen. Teatterin ovella naisihminen ohjaili väkeä joko Atlantis-musikaaliin tai Kvartettiin. Meidät hän hätäisesti kategorisoi musikaaliväkeen ja yllättyi, kun purjehdimme hänen ohjailustaan huolimatta tenakansan (kaikella kunnioituksella, mutta ensi-illassa me noin 45-vuotiaat kera teinipojan olimme ihan nuorimmasta päästä, kuten yleensäkin) perässä teatterin ovesta. 

Logomon teatteritilat ovat kooltaan noin puolet kaupunginteatterin suuresta salista. En tiedä millä perusteella toinen puoli ensi-iltakorttilaisista oli heivattu huomisillan toiseen ensi-iltaan. Kolkohkojen aulatilojen jälkeen hyvin ilmastoitu teatterisali vaikutti avaralta ja miellyttävältä. 

Esitys alkoi hauskasti ja hauskana se jatkui, tasaisesti saimme nauraa. Risto Salmen esittämän Wilfredin pikku- ja isommat tuhmuudet kevensivät ja naurattivat ihan kaikkia. Eikä muistamattomuuden tai iän mukanaan tuomien kremppojen tai vanhojen muistelun huvittavuus kuulu vain Ehtoolehto-ikäluokalle (Minna Lindgren), nauroimme kaikki katketaksemme. 

Jarmo Alonen teki upean työn hypättyään Ismo Kallion saappaisiin vain hetki ennen ensi-iltaa ja Leena Takala Jean Hortonina oli mainion kalsea. Mutta meidän kummankin suosikki oli Maija-Leena Sointeen ihana hahmo. Cissy Robson oli elokuvassakin höpsö, mutta Soinne vei lämpöisen hupakkohöpöilyn ihan uudelle tasolle. 

Väliaikatarjoilu tökki kenties uutuuttaan, maksupääte ei huolinut mitään korttejamme, mutta henkilökunnan edustaja teki ystävällisesti pikaratkaisun ja ilmoitti meille jonon kasvaessa takanamme (me kun emme käteisen kera juuri liiku), että talo tarjoaa kahvin, pullan ja leivoksen. Suuret kiitokset pelisilmästä! 

Logomon teatteritilat tuli siis katsastettua ja hyviksi havaittua. Kvartetti kannattaa ilman muuta käydä katsomassa, jos haluaa hörähdellä ja viettää pari iloista tuntia. Tuomas Parkkisen ohjaus näyttää toimivan.  Taidan antaa Turun kaupunginteatterille vielä jatkossakin mahdollisuuden.

Ronald Harwood: Kvartetti, ohjaus Tuomas Parkkinen
Turun kaupunginteatterin ensi-ilta Logomossa 5.9.2014

Murheellinen teinien suosikki

Sain SF Filmiltä luettavaksi kirjan Jos vielä jään, josta tehty elokuvakin tulee ensi-iltaansa 5.9. Kirjailija Gayle Forman oli minulle entuudestaan tuntematon suuruus, mutta googlailtuani totesin hänen kirjoittaneen enemmänkin nuorista sekä nuorista aikuisista kertovia draamoja.

Kirja on WSOY:n Bon-sarjan keveä pokkari, jonka lukaisee päivässä (204 s.). Jo takakannesta selvisi, että päähenkilö on 17-vuotias Mia, jonka elämän muuttaa peruuttamattomasti kohtalokas tapahtuma. Kirja kertoo Mian perheestä, elämästä ja tulevaisuuden haaveista ennen kyseistä tapahtumaa ja juuri sen jälkeen. Enempää en kerro, koska paljastaisin liikaa.

En ole aivan kohderyhmää tälle kirjalle, mutta se ei haitannut. Kirjamakuni on riittävän elastinen, jotta kykenen lukemaan sujuvasti kaikenlaista. Olen tänä kesänä ja nyt alkusyksystä seurannut omaa esiteiniäni, 11-vuotiasta tytärtäni, joka on hurahtanut lukemiseen kaksin käsin. Hänkin lukee kirjan päivässä - toisinaan koulupäivinäkin! - ja uusimman Risto Räppääjän seuraksi samana päivänä upposi myös Minecraft-opas. Nyt kirjastosta on lainassa Timi Möhlärin toinen osa sekä vino pino uuden polven tyttökirjoja, jotka kulkevat nimellä Frendejä ja kundeja (tai jotain sellaista Cathy Hopkinsilta). Uskon, että tyttäreni pitäisi tästäkin kirjasta jo nyt. Ehkä annan hänen sen lukea tai ainakin saatan viedä hänet elokuviin tämän kirjan elokuvaversiota katsomaan SF Filmin ystävällisesti lahjoittamilla kahdella elokuvalipulla (tai otan mukaan Tomin, jos hän kykenee). Joka tapauksessa päivitän tämän postauksen, jahka pääsen elokuvaa katsomaan ja kerron, herättääkö elokuva samanlaisia ajatuksia. Ylipäätään pyrin aina lukemaan ensin kirjan ennenkuin katson elokuvaa (ja harvemmin elokuva ylittää kirjaa).

Jos vielä jään -kirjaa lukiessani mietin, että vaikka kyseessä on myös rakkaustarina, ei kirja hairahdu mitenkään harlekiinimaisesti standardikaavaan (tutustuminen, rakastuminen, ryppy rakkaudessa, mahdollista juonittelua tai suuria vastoinkäymisiä, yhteen palaaminen, ihana tulevaisuus onnellisina elämänsä loppuun asti). Hauska - jos kirjan vähän murheellisessa aihepiirissä niin nyt voi sanoa - rakenne tekee sen, että lukija jää pohtimaan, mitä hän itse tekisi vastaavassa tilanteessa, miten pohtisi jäämistä tai lähtemistä.

Ja kyllä se "peruuttamattomasti kohtalokas tapahtuma" on tosiaankin aika murheellinen. Eikä tarina ole mitenkään tavallinen vaikkei se mahdottoman syvällinenkään ole. Ei kaiken tarvitse olla. Suosittelen esiteineille, teineille ja heidän äideilleen.

Päivitys 6.10: Viikonloppuna kolme naisihmistä, iältään 35, 30 ja 27, kävi katsomassa Jos vielä jään -elokuvan. Pyysin suoria kommentteja ja tässä niitä seuraa: 

"Meitä oli kolme katsomassa elokuvaa ja tässä meidän mielipiteet elokuvasta: Perusdraamaa. Ei varsinaisesti lokeroitu pelkästään teineille. Hieman köyhä juoni, ehkä ennalta arvattava. Koskettava. Erilainen loppu olisi todennäköisesti säväyttänyt enemmän, koska elokuvassa ei nyt päässyt pintaraapaisua syvemmälle. Tv-sarjamatskua, kerran katsoo. Hyvä elokuva herättää ajatuksia. Tämä ei oikeastaan muuta kuin sen faktan että elämässä joutuu joskus tekemään todella vaikeita valintoja."

Gayle Forman: Jos vielä jään
BON WSOY

Ei nipottavalle lukijalle

Kirsi Merimaa oli minulle nimenä entuudestaan tuntematon ja nappasin Hotelli Kalifornian hetken mielijohteesta kirjaston tyrkkykarusellista. Takakansi lupaili hyvää. Hotelli Kalifornia on tekijänsä kahdeksas romaani.

Jostain syystä minuun iski nipotus lukiessani. Tai no, sitä ei voinut välttää. Luen pilkuntarkasti ja huomaan kirjoitusvirheet ja epätarkkuudet niin helposti, että se jo häiritsee omaa lukemistani. Ainakin, jos virheitä on paljon. Soljuva juoni ei siinä auta. "Hiilidioksiini" (s. 75) voisi mennä vielä kieli poskella -ilmauksena, mutta "Mincraftia" pelataan sivulla 120, se on jo virhe. Myös "By, by my darling!" (s. 38) voisi olla vitsi, vaan ei ole, koska se on kirjan henkilön huudahdus.

Päähenkilöä kutsutaan nettiaddiktiksi ja nettifriikiksi ja siitä on osoituksena se, että hän surffailee netissä aamuyöhön asti. Tuolla perusteella aika moni voisi itseään friikkinä pitää. Kirjassa puhutaan myös internetin pimeästä puolesta, mutta se jää maininnan tasolle. Joissakin kohdissa tiputellaan muka huolimattomasti eri pelien tai vertaisverkkojen nimiä, mutta mikään ei vie niitä yhtään syvemmälle eikä lukija opi niistä mitään uutta. Ei jännärin toki mikään oppikirja tarvitse olla, mutta moni muu kirjailija avaa käsitteitä hiukan syvemmälle auki, etenkin ns. ajankohtaisissa asioissa.

Natkutus sikseen, Hotelli Kaliforniaa oli oikein mukava lukea. Tapahtumat kuvataan elävästi ja tapahtumapaikat niinikään heräävät henkiin lukijan mielessä. Myös Arabiaemiraateihin kirjoitetut henkilöhahmot vaikuttavat autenttisilta.

Kirjan luettuani googlailin Kirsi Merimaata, joka paljastuukin kahden kirjailijan pseudonyymiksi (Marja Lennes ja Pirjo Peltoniemi). Myllylahti kustantajana on myös kiinnostava ja ennätinkin lukea myös syksyn uutuusluettelon ja huomata, että Kirsi Merimaa -nimen alla ilmestyy pian myös uusi jännäri.

Vaikka pieniä epätarkkuuksia poiminkin tämän postauksen aluksi, aion jatkossakin bongailla myös näitä ennenlukemattomia dekkaristeja, koska on mukava saada lukea niin aloittelevien kuin vähemmän tunnettujenkin kynäilijöiden kirjoja.

Kirsi Merimaa: Hotelli Kalifornia
Myllylahti

Tämän jo tiesitkin: lämmintä arkihuumoria ei ole liikaa

Tainalla tökkäsi Roope Lipastin Halkaisukirvesmies: jutut, jotka Kotivinkissä naurattavat ja viihdyttävät, eivät kuulemma kanna kokonaisen kirjan mittaa. Suuresta kotiseuturakkaudestakaan ei ollut apua, kirja jäi kesken.

Minulla ei tökännyt. Samalla tavoin kuin romaanit Rajanaapuri ja Perunkirjoitus, myös Halkaisukirvesmies tuo hyvää mieltä ja harmittoman turvallis-mukavaa viihdettä. Totta kai kolumnikokoelmassa on huonoja puolia, maneerit ja sapluunat loikkivat silmille kuin muinaiset roomalaiset. Mutta antaa loikkia, lämmintä ja perhekeskeistä arkihuumoria ei kirjoiteta yhtään liikaa. Siksihän Lipastin kolumneilla on niin paljon lukijoita. Ja toisaalta samasta syystä tämän blogitekstin informaatioarvo lähenee nollaa.

Olen kuitenkin myönteisen arvion velkaa, koska kirjoitin vähän aikaa sitten niin tylysti Lipastin Virtanen-satiirista (joka on huono): niin monta hyvää hetkeä olen kolumniensa vierellä viettänyt, että tasapainon palauttamiseksi asia tässä todettakoon.

Roope Lipasti: Halkaisukirvesmies. Elämä ja vähäisemmät teot
Atena