Evakon ikävä

Tämänvuotisista Finlandia-ehdokkaista olin aiemmin lukenut vain Elli Salon Keräilijät. Finlandia-palkinnon mielekkyyttä on taas kerran kyseenalaistettu, niin kuin pitääkin. Oli miten oli, hyviä kirjoja ehdokkaat tapaavat olla.

Riko Saatsin Yönistujat ei tee poikkeusta, se on erinomainen kirja. 

Kertoja on Anastasia eli Nasti eli Anni, jonka anoppi Tatjana kuolee. Juoni koostuu oikeastaan vain ruumiinvalvojaisista, mutta varsinainen pointti on karjalaisevakoiden ikävä asema. Anastasian perhe asuttaa uudistilaa Savossa, he ovat köyhiä ja ilottomia. Karjalaisten pitäisi sopeutua uuteen yhteisöön, mutta omien juurien hylkääminen tuntuu vaikealta tai peräti mahdottomalta. Muiden silmissä evakot ovat toisen luokan kansalaisia. 

Tarinan tarkkarajaisuus ja pienuus tekevät siitä upean. Realismin seassa on annos mystiikkaa. Näistä syistä mieleen tulee vahvasti Antti Tuurin Lintujen kesyttäjä.

Saatsin kieli on hienoa, tosin karjalankielisissä luvuissa herää aluksi halu hypätä niiden yli. Enimmäkseen nekin kyllä ymmärtää, viimeistään ääneen lukemalla. Enkä varmaan pilaa kenenkään lukunautintoa, jos paljastan, että karjalankielisissä luvuissa puhuu sama Anastasia, nyt vanhana naisena, sairaalassa. Itse oivalsin vasta aivan viime metreillä, että karjalankielinen luku päättyy aina samaan virkkeeseen, jolla seuraava luku alkaa. 

”Meillä ei ollut jäljellä muuta kuin nämä tavat, jotka olivat vieraita paikallisille, mutta tekivät meistä täälläkin niitä ihmisiä joita olimme. Jos luopuisimme tavoistamme ja kielestä, kävisimme äkkiä ontoiksi kuin munankuoret, joista kallisarvoisin sisin oli puhallettu ulos.”

”Onnuako hyö lopulleh haudah hommatah. Ruuhi avatah da endizeh rukah otetah prošken’na. Tämän akkaraiškan siidä toivotetah, no, ken nyt i minne toivottua tahtou.”

Riko Saatsi: Yönistujat

Gummerus

Pieni on hyvää

Volodjan pojat -romaani oli sen verran rankka tapaus, että kaipasin jonkinlaista vastapainoa. Oiva sellainen löytyi Laura Malmivaaran ja Antti Heikkisen tuoreesta Pelkkää hyvää -kirjasta.

Niin kuin arvata saattaa, tämä on kevyt hyvän mielen kirja. 

Menneiden aikojen laulajatähti matkustaa Savoon keikalle, ja matkan varrella antaa haastattelun nilsiäläiselle paikallislehdelle. Koko tarina tapahtuu nilsiäläisessä Kaiku-baarissa, jossa laulajan ja toimittajan lisäksi tavataan baarinpitäjä Aune ja taksikuski Aaro. 

Alkoholin myötävaikutuksella sukelletaan syviin vesiin, ja hahmot tulevat tutuiksi. Savolaisuus ja helsinkiläisyys kohtaavat, eikä kahnauksiltakaan vältytä. Kirjoittajat malttavat pitää tarinan juuri sopivan pienenä, mistä tykkäsin kovasti. On erittäin tärkeää, että pieniä tarinoita julkaistaan.

Pieni on paitsi kaunista myös hyvää.

Laura Malmivaara ja Antti Heikkinen: Pelkkää hyvää

Otava

Neljäntienristeys saa erinomaisen tulkinnan Teatteri Akselissa

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on moderni klassikko. Teatteri Akselin tulkinta perustuu samaan Paula Salmisen dramatisointiin kuin Turun Kaupunginteatterin versio vuodelta 2016. Miten ihmeessä Logomon suurehkolle näyttämölle tehty teos mahtuu Akselin tiloihin?

Vastaus kuuluu, että todella hyvin. 

Olen nähnyt Kauno Takaraution ohjauksia paljon, ja rohkenen väittää, että tämä on niistä paras. Lavastus on äärimmäisen ankara ja tyly: yksi pieni penkki ja täysikokoinen ruumisarkku. Ohjaus noudattaa samaa ankaraa linjaa kuin lavastus, se on suorastaan graafisen karu. Kirpeä musiikki täydentää kokonaisuuden linjakkaaksi ja yhtenäiseksi. 

Pääpaino on ihmisissä, heidän tunteissaan ja kohtaloissaan. Tempo vaihtelee uuvuttavan hitaasta kakofoniseen polyfoniaan. Välillä Takarautio laittaa hahmot puhumaan tavu kerrallaan, välillä kaikki puhuvat ja laulavat yhtä aikaa. Joskus dialogista kuullaan vain toinen puoli. Joutokäyntiä ei ole, rytmitys toimii hienosti. 

Valoilla luodaan visuaalisia kiintopisteitä, ja ajassa sinne tänne poukkoileva rakenne pysyy kasassa liitutauluun kirjoitettujen vuosilukujen avulla. Isoimmat tapahtumat kuten tulipalot joudutaan näyttämisen sijasta kertomaan, mutta se ei menoa haittaa. 

Neljäntienristeys on vahvojen naisten tarina. Varpu Jokimaa (Maria), Piia Leppämäki (Lahja) ja Heidi Ripatti (Kaarina) ovat kaikki rooleissaan juuri niin järkähtämättömän vahvoja kuin pitää olla. Jorma Tuovilan Onni puolestaan on kaikessa rikkinäisyydessään uskottava. 

Näytöksiä on vielä paljon jäljellä, menkäähän katsomaan. 

Neljäntienristeys

Teatteri Akseli

Ohjaus Kauno Takarautio

Mestarillinen esikoisromaani

En tykkää sotakirjoista, enkä niitä siksi lue. Joel Hohkon Volodjan pojat -kirjaa on moni kehunut, joten päätin tehdä poikkeuksen ja katsoa, mitä se pitää sisällään. 

Ja kyllä, tämäkin on kertomus tyhmistä, huonolla itsehillinnällä varustetuista ihmisistä. Mutta millainen kertomus! Kustantaja hehkuttaa Hohkon kerrontaa mestarilliseksi, ja olen ihan samaa mieltä. Tämä on kaikin puolin upea kirja, vaikka aihe ei kiinnostaisikaan. 

Hohkolla on täydellisesti hallussa jokainen hyvän proosakirjoittamisen juttu. ”Jotain alla, jotain kohti.” Asioita ei sanota suoraan, ja odotuksia ladataan. ”Näytä, älä kerro.” Kenenkään tuntemuksia tai reaktioita ei kerrota, ainoastaan näytetään se, mitä tapahtuu. Ei lauseenvastikkeita, hyvin vähän adjektiiveja. Elävää ja rikasta kieltä. Ja mitä niitä nyt onkaan.

Teksti rullaa erinomaisesti. Luvut ja lauseet ovat tiukkoja ja kerronta tiivistä ja ripeää. Usein seuraava virke kertoo aivan eri asiasta kuin edellinen. Asiat sanotaan epäsuorasti, tekemiset ja ajatukset limittyvät. Dialogia on vähän. Erikoisesti yhdessäkään dialogissa ei kerrota, kuka puhuu. Lukija laitetaan päättelemään itse, ja toisinaan sillä ei ole niin väliä kuka on äänessä.

Kirjassa liikutaan paljon. Koskaan ei kerrota suoraan, missä ollaan. Lukija joutuu tässäkin töihin.

Ja mikä tärkeintä, kirja ei käsittele kirjoittajaa itseään, ei kirjoittajan henkilökohtaista traumaa. Eikä toista maailmansotaa.

Päähenkilö on Konstantin eli Kostja, 26-vuotias suomenvenäläinen. Kostja on hienosti kusipää. Hän myös kirjoittaa ja haaveilee kustantajan juhlista. Eletään korona-aikaa.  Kostjan tyttöystävä on Tanja, he yrittävät lasta. Kostja menee asepalvelukseen Venäjälle ja päätyy sotimaan Ukrainaan, Venäjän joukoissa. Kuten Tuntemattomassa sotilaassa, nuori mies on innoissaan tulevista kokemuksista. 

Ja sitten Hohko vyöryttää valtavalla voimalla ja intensiteetillä sotakuvausta, joka on aivan hirvittävää. Ja sitä on paljon, se vain jatkuu ja jatkuu, aivan kuin sotakin jatkuu. Lukija suorastaan uuvutetaan yhä uusien ja toinen toistaan kamalampien sotajuttujen alle. Sotilaan näkökulmasta kaikki on kaaosta ja sattumaa, kukaan ei tiedä juuri mistään mitään. 

Ja siinä sivussa tulee silloin tällöin viisauksia, niin kuin hyvässä kirjassa pitää tulla.

”Moni varmaan ajattelee, että on kohteliaisuus, kun sanoo kirjailijalle, että kirjasi on niin hyvä että siitä voisi tehdä elokuvan. Niin kuin elokuva olisi tarinankertomisen korkein muoto ja että kirja on lopulta vain aihio elokuvasovitukselle.”

Kaikessa näkyy, että tekstin eteen on nähty valtavasti vaivaa. Siitähän laadun yleensä tunnistaa, vaivannäöstä. Hohkon armeijatausta näkyy jokaisessa yksityiskohdassa, ja niitä yksityiskohtia on paljon. 

Mitä ilmeisimmin kirjoittaja tai kustannustoimittaja eivät kuitenkaan tupakoi. ”Upseerit ja ryhmänjohtajat pitävät neuvonpitoa ja taas jostain leijailee sähkötupakan höyry.” ” Olohuoneessa leijuu sähkötupakan esanssi.” Näitä ei tosimaailmassa tapahdu. Sähkötupakan höyry haihtuu sisällä sekunneissa, ulkona metrin matkalla. 

Joel Hohko: Volodjan pojat

WSOY

Sinfonian muotoinen kirja

Olin pari viikkoa sitten lukupiirin vieraana, olivat lukeneet minun Lentotähteni. Tai lukupiiri on vähättelyä, tämä oli oikea vanhan ajan salonki, jossa lukemisen ja kirjallisuuskeskustelun ja syömisen lisäksi oli myös musiikkiesityksiä. Lentotähti sisältää paljon klassisen musiikin kuvauksia, ja minulle vinkattiin Susanna Armisen tuoreesta Kristallisinfoniasta. Siinäkin olisi kuulemma samankaltaista kerrontaa. Kirjastoon siis.

Susanna Arminen on itähelsinkiläinen viulisti ja viulunsoitonopettaja, ja Kristallisinfonia on hänen esikoiskirjansa. Tämä on kaikesta päätellen hyvin omaelämäkerrallinen teos, ilman nykymuodin mukaista traumakeskiötä. Se on hyvä, vinkuiita-traumakirjoja en enää jaksa lukea.

Toki tässäkin on kipukohtansa, niin kuin kaikessa, mutta kirjan pääpaino on mielenkiintoisesti sen muodossa: Kristallisinfonia on rakennettu Mahlerin sinfonian muotoiseksi. Se tarkoittaa, että jokaisella viidellä luvulla on oma tunnelmansa ja karaktäärinsä, kokonaisuus pelaa kontrasteilla. Erikoinen ratkaisu toimii, oikein hyvin. Aiemmin tiedän ainoastaan Lars Sundin tehneen samaa, hänen Missä musiikki alkoi -romaaninsa on niin ikään sinfonian muotoinen.

Kuten Sund, Arminenkin rakentaa musiikillista muotoa esimerkiksi toistolla, riittävän hillitysti kuitenkin. Sundin teoksessa toisteisuus tuntui paikoin päälleliimatulta. Kristallisinfonian muodossa minun silmääni tökki ainoastaan Tema con variazioni -osuus, jossa sama tilanne nähdään usein eri silmin. Hyvä idea, mutta loikkaa hiukan ulos kirjan muusta kerronnasta. Mutta toisaalta, jos musiikillista muotoa tuo tekstiin, tällaista se on. 

Kirja on tyypillinen ”miten minusta tuli minä” -esikoinen, ja sellaisena oikein mielenkiintoinen. Viulistiksi opiskelu, ihmissuhteet, haaveet, onnistumiset ja epäonnistumiset, kaikesta Arminen kirjoittaa vetävästi. Eikä samanlaisia tarinoita ole ainakaan liikaa kuultu, tälle on tilaa. 

Oma lukukokemukseni sai vielä hauskaa kontrastia siitä, että luin tätä kirjaa vuorotellen tuoreen Ozzy Osbournen omaelämäkerran kanssa. Ozzyn kirjan tapahtumat olivat aika isoja, ja vuorottelu näytti jälleen kerran sen, kuinka pienempi voi olla kiinnostavampaa. 

Susanna Arminen: Kristallisinfonia

Momentum Kirjat

Jos käyttää päihteitä tolkuttomasti joka päivä, paljonko elinaika vähenee?

Heinäkuussa edesmenneen Ozzy Osbournen toinen omaelämäkerta on nimeltään Viimeinen voitelu, ja se valmistui nimensä mukaisesti aivan viime hetkillä. Viimeinen keikkakin ehti kirjaan mukaan.

Kirja on todellakin merkitty vain Ozzyn nimiin, ainakaan mistään haamukirjoittajasta ei ole mainintaa. Jos näin tosiaan on, on pakko sanoa, että kylläpä Ozzy kirjoittaa hyvin. Kielikuvat ovat tuoreita, ja teksti rullaa mainiosti. 

Kirja ei etene kronologisesti, ja se on hyvä asia. Kronologia tuottaa usein tylsää tekstiä, ja lukija päätyy hyppimään. Nyt kirjoittaja hoitaa hyppimisen. Asiat johtavat toisiinsa, milloin milläkin logiikalla, mutta lukija pysyy kyydissä erinomaisen hyvin. Muisteltavaa riittää, ja hulluja juttuja kerrottavaksi. Päihteistä irrottautunut Ozzy on rauhoittunut, ja hän muistelee elämäänsä ja siihen kuuluneita ihmisiä lempeällä katseella. 

Herkullisimmat tarinat ovat tietenkin niitä päihdejuttuja, ja Ozzy ehti touhuta sillä saralla melkoisesti. Juuri uutisoitiin, että ainakin Suomessa miesten elinajanodote on nyt 79 vuotta. Ozzy eli 77-vuotiaaksi, mistä voimme vetää suoran johtopäätöksen: päihteiden tolkuton, jokapäiväinen käyttö lyhentää ikää kahdella vuodella.

Jos on vaimo, joka hiukan katsoo perään.

Nopea aikataulu näkyy siellä täällä hiukan. Mönkijä, jolla Ozzy rikkoi itsensä, ei varmaankaan ollut Yahama-merkkinen. Jarkko Jokelaisen suomennos on oiva. 

Ozzy Osbourne: Viimeinen voitelu

Suom. Jarkko Jokelainen

Like

Eikö tätä ole kukaan lukenut?

Luin Tiina Raudaskosken Jouko Turkka -aiheisen kirjan Ilmiantaja, joka oli tosi hyvä. Niinpä oli luontevaa tarttua toiseen tämän syksyn Turkka-aiheiseen kirjaan. Niitähän on ilmestynyt peräti kolme.

Raudaskosken kirja on tapauskuvaus, joka kasvaa miltei elämäkerrallisiin mittoihin, positiivisessa mielessä. Harjun teos sen sijaan on elämäkerta. 

Tämä on mainiota luettavaa Ilmiantajan perään. Sujuvaa tekstiä, mutta ihan erilaista. Asiallista, ripeästi etenevää. Mielenkiintoista, koska Turkka on mielenkiintoinen hahmo. Koska teatteriesitys katoaa viimeisen näytöksen jälkeen, on tärkeää, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan.

Kirjoitin alkupuolella muistiinpanoihini, että hiukan on toistoa, ja kirjoitusvirheitä myös. Sittemmin sain todeta, että virheitä on niin paljon, että loppupuolella en juuri muuhun huomiota kiinnitäkään. Pekka Himanen on ”Himainen”, ja Tiina Raudaskoski on ”Taina”. ”Teatteritieteen professori Pirkko Koski” on ensimmäisellä kerralla hyvä esittely, mutta toisella kerralla riittäisi ihan pelkkä ”Koski”. Koko rimssua ei tarvitsisi toistaa. 

Kirjailijalla tai kustannustoimittajalla tai molemmilla on ollut kiire johonkin. En tiedä, minne.

”Kollegat ja kriitikot luonnehtivat Turkkaa jo 1970-luvun alusta kollegoiden ja guruksi ja teatterin radikaaliksi uudistajaksi.” Mitä?

Tai:

”Hän hymyili iloisesti ihmisille, mutta monet tuntuivat varovan häntä. Kun hän seisoi keskellä suurta keskusaulaa, hänen ympärillään oli tyhjä kehä, ihmiset tuntuivat varovan häntä.” 

Eikö tätä ole kukaan lukenut ennen painoon menoa?

Hannu Harju: Jouko Turkka - narri, nero, nöyryyttäjä

Siltala

Erinomaisen tarkkaa

Tänä syksynä ilmestyi peräti kolme Jouko Turkasta kertovaa kirjaa, kaksi elämäkertaa ja yksi romaani. Valitsin niistä romaanin, Tiina Raudaskosken Ilmiantajan. 

Anneli Kanto on sanonut hienosti, että tarina on se, josta leikataan turhat osat pois, ja jäljelle jää juoni. Niinpä tätä romaaniakin voi pitää eräänlaisena Turkka-elämäkertana, tämä on vain erinomaisen tarkkaan rajattu. Kirja kertoo yhden näytelmän, Osta pientä ihmistä, valmistumisesta, mutta se kertoo samalla paljon muustakin. Raudaskoski toimi Turkan assistenttina, ja muutamana kuukautena vuosituhannen vaihteessa tapahtui paljon. Intensiivistä elämää ja taiteentekemistä, valtataistelua. Ja lopulta näytelmä perutaan, aivan viime hetkellä.

Tämä on tosi hyvä kirja, kahdesta syystä. Turkka on kiinnostava hahmo, ja Raudaskoski on erittäin taitava kirjoittaja. Kuvaus on usein hyperyksityiskohtaista. Kaunokirjallisuuden ominta alaa on päänsisäisyys, Turkan päähän tässä ei päästä, joten hypertarkkuus on erinomainen valinta Raudaskoskelta. Hypertarkkuus on tietenkin valetta ja kuvitelmaa, mutta se ei vähennä tekstin arvoa, vaan lisää sitä.

On hassua, kuinka vahva Turkan vaikutus on ollut. Todella monen teatterialan ihmisen puheessa voi kuulla annoksen Turkkaa, eikä minkään muun alan ihmisissä kuule, milloinkaan. 

Ja kun Turkan haastatteluja katsoo YouTubesta, en saa yhdestäkään hänen ajatuksestaan kiinni. Joku ilmeisesti on joskus saanut, suomalainen teatteri ei ole mullistunut koskaan niin kuin se Turkan aikana teki. 

Kuva Turkasta ei kirjan myötä juuri muutu siitä, miksi sen olen aiemmin mieltänyt, mutta se tarkentuu. Koska Turkka ei juo eikä polta, hän näyttäytyy melkolailla Hohto-elokuvan ”All work and no play” -Jackin kaltaisena hahmona, etääntyneenä tavallisesta elämästä. Millään muulla kuin taiteentekemisellä ei ole väliä, kämppä ja ihmissuhteet ja kaikki sen sellainen on heitteillä. Eikä kuvio toimi, edes romanttisissa kuvitelmissa.

Turkan hulluutta maadoittavat kirjassa Tiina Raudaskoski -nimisen päähenkilön setä ja täti, he toimivat Turkan vastapainona. Äiti on juoppo ja isä mielisairaalassa, he ovat omilla tavoillaan yhtä kaukana normaalista kuin Turkka. 

Raudaskosken teksti on älyttömän hyvää. Ainoa mitä jäin miettimään, ovat väliotsikot. Niissä on häivähdys pikkunäppäryyttä, jota tekstissä ei muuten ole lainkaan.

Tiina Raudaskoski: Ilmiantaja

WSOY

Muutama sata lukijaa

Kirjoitusoppaita on tullut luettua kymmeniä, suurimmasta osasta en ole tänne blogiin kirjoittanut mitään. Anneli Kannon Kirjoittamassa ansaitsee tulla tässä mainituksi, koska se on erinomainen teos.

Kirjoittamassa tuntuu paremmalta kuin moni muu kirjoitusopas, kenties henkilökohtaisuutensa takia. Ja varmaan sekin vaikuttaa lukukokemukseeni, että minulta on nyt julkaistu kaksi romaania ja kolmas on tulossa. Prosessi tuntuu kovin tutulta. 

Kirjassa on hienoja vinkkejä erilaisista tietokannoista ja arkistoista, parempia kuin monissa muissa kirjoissa. Muita kirjoitusoppaita Kanto vinkkaa myös ansiokkaasti, usein hän viittaa omaan suosikkiini, Käsikirjoittamisen taito -kirjaan.

Komeita, petritammismaisia kiteytyksiä löytyy myös: ”Aihe on ensin, teema sitten. Tarina on ensin, juoni sitten.”

”Tv-sarjan pitää tavoittaa satoja tuhansia katsojia, mutta kirjalle riittää muutama sata lukijaa, jopa vähemmän, mutta heille kirja voi olla äärimmäisen tärkeä. Tämä vapauttaa kirjan taiteena; sen ei tarvitse miellyttää tuhansia ihmisiä.”

Se on viisaasti sanottu.

Anneli Kanto: Kirjoittamassa

Icasos

Remestä hyvässä ja pahassa

Ilkka Remeksen kirjoja pitää lukea ihan vain sen takia, että ne ovat niin suosittuja. Ja joka kerta ihmettelen, miksi niissä on niin huonoa kieltä. Eikö kirjailija salli kustannustoimittajan tekevän työtään? Uusin Punarutto ei tee poikkeusta, tietenkään.

Ensimmäinen kirjoitusvirhe on sivulla 11: Sonnenschein pitäisi olla Sonnenscheinin. Ja sitten alkaa tipahdella lauseenvastikkeita, tiuhaan. ”- - vanha Range Rover pysähtyi jarrut inahtaen talon kohdalle pakokaasun katkua levittäen”. Tuollaiset lauseet pudotettaisiin kirjoittamisen alkeiskurssin ensimmäisellä tunnilla pois.

Joopa joo.

Mutta tällä kertaa Remes on keksinyt niin hienon vetovoimatekijän, etten voi olla jatkamatta lukemista. Päähenkilöllä on nimittäin minun sukunimeni, ja tällaista yksilöllistämistä vastaan en voi taistella. Ihan sama kuinka paljon lauseenvastikkeita on.

Punarutossa on kolme isoa tarinalinjaa: Roland eli Rafael on loikkaamassa DDR:stä vuonna 1989, Kaarlo Norha värvätään nykypäivän Rolandin turvamieheksi, ja Matero, joka on jäänyt eläkkeelle, välttää täpärästi pommi-iskun. 

Siitä lähtee liikkeelle remesmäisen kiihkeä tarina.

Salaisuuksia ja ääneen lausumattomia asioita on paljon, eikä keneenkään voi luottaa. Kyllä tällä reseptillä sivu kääntyy. Hahmot ovat tutusti ohuenlaisia, esimerkiksi Säilä ja Matero eivät oikein erotu toisistaan.

Ja sitten tulee taas kirjoitusvirhe. Miten tällaisessa kirjassa voi olla sellainen sana kuin ”selvittä”? Ihan jo Wordin oikoluvun luulisi nappaavan tuollaiset pois.

Tarina on jälleen kerran erinomaisesti ajassa kiinni. Nato ja Venäjä ovat keskellä sitä, ja moni yksityiskohta osoittaa, että tarina on kirjoitettu nimenomaan tänä vuonna. Remes hallitsee rytmityksen erinomaisesti, kiihkeät ja leppoisammat hetket vuorottelevat juuri sopivasti. Ja päätös tyydyttää lukijan, niin kuin pitää. 

Ilkka Remes: Punarutto

WSOY

 

Toistossa on voimaa

Karsten Dussen Murhat ja mindfulness oli mainio lukukokemus ja maailmanlaajuinen hitti. Sen toinen osa ilmestyi juuri, joten pitihän sekin lukea.  

Sisäinen lapseni tahtoo tappaa on suoraa jatkoa ensimmäisen kirjan tarinalle. Björn Diemel on asianajaja, joka on hoitanut mafiaporukoiden asioita. Kellarissa puoli vuotta vangittuna ollut mafiapomo Boris katoaa, ja Björn aikoo selvitä tilanteesta, tällä kertaa sisäisen lapsensa avulla. 

Alkupuolella tuntui siltä, että tämä on liian samanlainen kuin Murhat ja mindfulness, ja siksi en voinut välttyä ajatukselta, että olen jo lukenut tämän. Mutta edetessään kirja alkoi vetää oikein hyvin - ja sitä paitsi, toisto on viihteen keskeisin voimavara.

Suurin ero ensimmäiseen on oikeastaan se, että tämä on pienempi kertomus, tässä ei liikuta kovin paljoa. Enimmäkseen ollaan päiväkodissa ja Björnin kotona, jotka ovat sama rakennus. Tässäkin tarinassa juonensäikeitä eli Björnin ongelmia on todella paljon, ja runsaslankainen vyyhti on taiten kiedottu ja selvitetty. Huumori on kohdallaan. 

Seksikohtaukset ovat usein hankalia, niistä on vaikea tehdä mielenkiintoisia ja omaperäisiä. Tämän kirjan ainoa intiimin kanssakäymisen kuvaus on vähintäänkin mielikuvituksellinen, ja se todellakin välttää kliseet. 

Tarinassa on myös (kirjallisuus-) ajankuvaa, joka tiivistyy tällaiseen virkkeeseen: ”Nainen voittaa miehen, maahanmuuttajataustainen voittaa syntyperäisen, homoseksuaalinen voittaa heteroseksuaalisen, nuori voittaa vanhan, terveysongelmainen voittaa terveen ja vasen voittaa oikean.” 

Dusse on elävä todiste siitä, että keski-ikäinen valkoinen heteromies voi yhä menestyä, jopa kirjallisuudessa. 

Suomennos on erinomainen. 

Karsten Dusse: Sisäinen lapseni tahtoo tappaa

Suom. Anne Kilpi

Aula & co

Kirjoittamisen kuolema

Juha Seppälän kirjoja on tullut luettua varsinkin 90-luvulla, Super market ja Hyppynaru jättivät jäljen tähän lukijaan. Uudemmista Merille jäi kesken, Rintalaa lukiessa oli ihan ookoo. 

Kehtolaulun koordinaatit ei sekään ole mikään helppo tai vetävä teos. Varsinaista juonta ei ole, on vain kuoleman teema ja sen ympärillä erilaisia ihmiskohtaloita.

Eniten tilaa saa viisikymppinen hautausurakoitsija. Hänen poikansa Tomas on tulossa vierailulle Ranskasta, isä ja poika eivät ole nähneet toisiaan 20 vuoteen. Eli eivät tunne toisiaan ollenkaan. Muita hahmoja on muutama, kaivossa lymyilevä rasisti, nainen, jolla on lemmikkirotta, hauturin isä ja isoisä, sekä kirjailija, joka kirjoittaa Kehtolaulun koordinaatit -nimistä kirjaa. Hahmoja yhdistää yksinäisyys, jokainen on tahollaan yksinäinen. Sirpaleisuutta korostavat EXT- ja INT- välikkeet. 

Kerronta loikkii sinne tänne aivan sattumanvaraisen tuntuisesti - ainakin minulle, joka luin kirjaa paloissa. Lähes jokainen virke on oma kappaleensa. Lauseenvastikkeita on ainakin alussa paljon, miksi? 

Kuolema-teeman kautta lähestytään tietenkin ihmiselon rajallisuutta, mutta yhtä paljon kirjallisuuden ja kirjoittamisen kuolemaa. 

”- - lukeminen ei enää ole lukemista; tiedon välitti lehti, jonka lukijat ovat vaihtuneet lehden verkkosivujen kuvien ja videoiden katselijoiksi. He ovat nyt lukijoita.”

Kaikki kirjoittavat kirjoja, usein dekkareita. Hesarin Vesa Sireniä ei mainita nimeltä, mutta hänet tunnistaa kyllä:

”Musiikkikriitikko oli yhtäkkiä joka alan asiantuntija, joka lähetettiin kriisialueelle etsimään human interest -aihetta, koska sellaisista lukijat pitivät eniten, heti rikosjuttujen jälkeen.”

Kehtolaulun koordinaatit sisältää monenlaista mietettä elämästä, kuolemasta ja kirjallisuudesta. Tulee mieleen, että ovatko nämä Seppälän omia ajatuksia? Ja sitten mainitaan tämän kirjan nimi, eli vahvistetaan tuo epäily, tai sitten ei. Samaa hämmentämistä Seppälä on tainnut harrastaa ennenkin. 

Juha Seppälä: Kehtolaulun koordinaatit

Siltala

Hieno pieni kirja, huono nimi

Luin kaikki Nina Lykken kirjat Storytelistä. Sen jälkeen palvelu tarjosi minulle samankaltaisia kirjoja, joista mielenkiintoisimmalta näytti Marie Aubertin Mikään ei voisi olla paremmin. 

Aubert on Lykken tavoin norjalainen, ja sehän on jo arvo sinänsä. Huonoa norjalaista kulttuurituotetta en ole vielä tavannut, päin vastoin. Lykke, Ylvis, Jon Fosse, Lilyhammer-tv-sarja, aivan briljanttia tavaraa kaikki tyynni.

Tässä kirjassa tapaamme arkkitehti Idan, joka menee mökille juhlimaan äitinsä 65-vuotissyntymäpäivää. Idalla ei ole miestä eikä lasta, ja se ahdistaa, onhan hänkin jo nelikymppinen. Siksi hän on aikeissa pakastaa munasolujaan, jos vaikka joskus saisi lapsen. Mökillä Idan pikkusisko Marthe kertoo olevansa raskaana, ja siitä Idan ahdistus kasvaa valtavaksi. 

Tämä on hieno kirja. On yksi paikka, pieneksi rajattu joukko. Ei (kaiketi) kirjoittajan omakohtaista traumaa, ei sotaa, vaan pientä ja fokusoitua kerrontaa. Plus mökkimiljöö tietysti. Olen itse kirjoittanut samanlaisista lähtökohdista, mikä toi mukavan lisän lukukokemukseen. 

Kirjan suurin ongelma on sen suomenkielinen nimi: lukiessa päässä soi koko ajan Ultra Bra. En halua minkään kirjan nimen tuovan minkäänlaisia korvamatoja mukanaan. Alkukielinen nimi on Voksne mennesker, joka ei taida viitata mihinkään biisiin, sen olisi voinut suomentaa mielestäni paremmin. 

Marie Aubert: Mikään ei voisi olla paremmin

Suom. Aino Ahonen

Gummerus

 

Painavia sanoja keveissä kuoseissa

Norjalaiskirjailija Nina Lykke kirjoittaa mielenkiintoisista aiheista ja hyvin. Luin siis jo kolmannen Lykken. 

Kohonnut riski kertoo Elinistä, joka on lääkäri ja eromassa miehestään Akselista. Aksel ehkä pettää Eliniä Gron kanssa, Elin pettää Akselia Bjørnin kanssa. Tore on muovinen luuranko Elinin vastaanottohuoneessa, jonne Elin on muuttanut asumaan.

Aikatasoja on kaksi, nykyajassa Elin elää epäelämää vastaanotollaan ja haukkuu potilaitaan. Toisessa tasossa kuvataan avioeroa. ”Miksi minä olen täällä. Miten tämä menikään.” Tämä on Lykken romaanihahmojen ydinolemus, kaikissa kolmessa lukemassani Lykken kirjassa hahmot ovat pallo hukassa. Herkullinen asetelma siis tarinan kertomiseen, luhistumista kohti kuljetaan. Ja liikkeelle lähdetään suht roisista kuvastosta, tässä peräpukamien pureskelusta. 

Lykken kirjoja on vaikea kategorisoida. Niissä on viihteellinen, kevyt pinta, mutta todella paljon painavaa asiaa ja hienoa kieltä. Esimerkiksi rakastumisen kuvaus tässä kirjassa on todella komeaa ja analyyttistä. 

Nykyaikaa kuvataan hienoin huomioin. ”Käytävä on täynnä kuluttajia ja käyttäjiä, jotka odottavat omaa osuuttaan palvelusta, laadusta ja empatiasta, sillä kansa muuttuu koko ajan hauraammaksi ja herkemmäksi ja samaan aikaan röyhkeämmäksi ja vaativammaksi.”

Monenlaiset nykypäivän ongelmat tulevat esiin, koomisessa valossa. Kuten ylipaino, ahneus, narsisimi ja ikääntyminen. Pääsemme lääkärin pään sisään, luemme, mitä lääkäri ajattelee, mutta ei voi sanoa ääneen.

Yksi virhekin kirjasta löytyy: ”Sitten eräänä päivänä Bjørn oli jättänyt iPadinsa sohvapöydälle kirjautumatta ulos ja lähtenyt sen jälkeen kauppaan.” Eipä ole iPadissa uloskirjautumisen mahdollisuutta, niin kuin jokainen sellaista käyttänyt tietää.

Nina Lykke: Kohonnut riski

Suom. Sanna Manninen

Gummerus

Maantieteen myyteistä

Toisinaan poimin Storytelin valikoimista satunnaisen tietokirjan. Tällä kertaa haaviin sattui kirja nimeltä Maantieteen myytit. Ei mistään syystä. 

Kirja kertoo kahdeksasta maantieteen myytistä, jollaisia ovat esimerkiksi myytit maanosista, rajoista, kansakunnista, Venäjän ekspansionismista ja Kiinan uudesta silkkitiestä. 

Paikoitellen kirja on todella mielenkiintoinen, paikoitellen taas tuntuu siltä kuin lukisi sanomalehteä - Venäjästä ja Kiinasta varsinkin saa uutisissa jo tarpeekseen, kirjalta haluaisin toisenlaista perspektiiviä maailmaan. 

Mutta paljon kirjasta löytyy mielenkiintoista asiaakin.

”Mutta samalla tavalla kuin kansakunta oli kerran radikaali uusi innovaatio maailmassa, jota siihen asti olivat muovanneet uskonto, heimo tai imperiumi, myös kansakunnan tilalle ilmestyy ajallaan uusia tapoja identiteettien organisoimiseksi.” 

”Juuri nationalistisen poliitikkojen tapa syventää sellaisia jakolinjoja paljastaa kaikkein selvimmin, mitä myytti kansakunnasta on: se on hauras, muuttumaton harhakuva, niin heikko, että tarvitsee suojakseen vahvan ja häikäilemättömän johtajan, joka ei osaa tehdä eroa itsensä ja kansakunnan välillä.”

”Suvereniteettia koskevien harhakuviensa vallassa brexitin arkkitehdit eivät ymmärtäneet, että valtioiden suvereniteetti ei ole koskaan ollut täydellistä, sillä se on aina ollut olemassa keskenään kilpailevien voimien rinnalla, olivatpa ne sitten imperiumeja tai sotaherroja, naapurivaltioita tai uskonnollisia auktoriteetteja.” 

Kirjan lopussa kirjoittaja hahmottelee paremman maailman syntyedellytyksiä. 

Paul Richardson: Maantieteen myytit. Miksi ymmärrämme maailman väärin

Suom. Jaakko Kankaanpää ja Riina Vuokko

Atena

Näkökulmia kouluun ja elämään

Nina Lykken Emme ole täällä pitämässä hauskaa oli erinomainen lukukokemus. Ei siis muuta kun lisää Lykkeä pesään. 

Tässä kirjassa on kolme näkökulmahahmoa. Ingrid on äidinkielenopettaja, Jan on hänen miehensä, ja Hanne on Janin työkaveri. Jokainen on kyllästynyt elämäänsä. Jokainen haluaa asioita, joita hänellä ei ole tai joita hän ei voi saada. Ihan niin kuin me kaikki, ainakin joskus. 

Kun Hannesta tulee Janin rakastajatar, kaikkien elämät muuttuvat. Näkökulma vaihtuu aina luvun vaihtuessa, ja tämä on kaikkein herkullisinta kirjassa: asiat ovat kovin eri näköisiä toiselta puolen katsottuina.

Kirjassa on valtavasti hienoja huomioita opettajantyöstä, parisuhteista ja yhteiskunnasta.

Opettajan työmäärä kasvaa jatkuvasti: ”Ingrid oli jo nyt oppilaiden ’henkilökohtainen oppimisvalmentaja’. Mitä häneltä vielä vaadittiin, pitikö hänen avata kotinsa oppilaille? Pitikö hänen luovuttaa heille elimiä, pitikö hänen huolehtia siitä että he saivat suositusten mukaisen määrän päivittäisiä orgasmeja, pitikö hänen kenties suihkuttaa tahranpoistoainetta myös heidän alushousuihinsa?”

”Tähän oli tultu, koko yhteiskunta näytti muuttuneen isoksi sairastuvaksi, jossa kaikki esittelivät vaivojaan.”

”Kun tulee tiettyyn ikään, on jo sanonut kaiken ennenkin. Kertoipa minkä tarinan tahansa, sen on kertonut ennenkin.”

Sanna Mannisen suomennos on taas todella makoisa. Yhden sanan olisin vaihtanut. ”Pian hän olisi keski-ikäinen, ja kaikki muut olivat muuttaneet lähiöihin - -”; tässä lähiö antaa mielestäni väärän konnotaation, esikaupunki olisi kaiketi lähempänä.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Suom. Sanna Manninen

Gummerus

Mestarillinen kieli

Tammikuussa pääsin Rosa Liksomin kanssa Niina Holmin haastateltavaksi Tekstin talolle Helsinkiin. Luin tilaisuutta varten uudestaan joitakin Liksomin kirjoja, jotka olin jo lukenut niiden ilmestyttyä. Everstinnaa en jostain syystä ole tullut lukeneeksi.

Niinpä luin nyt senkin. 

Everstinna on yhdenyönromaani, siinä vanha Everstinna kertoo elämäntarinansa. Keskiössä jatkosodan aika, jolloin Eversti taistelee ja Everstinna toimii kirjurina ja muissa avustavissa tehtävissä. 

Joku saattaa lukea tätä kirjaa sotaromaanina, ja sekin käy. Faktat lienevät siltä osin kohdallaan. Sota ja politiikka eivät minua juuri kiinnosta, joten minä luin toisin. 

Sodan lisäksi keskiössä on Everstin ja Everstinnan parisuhde, jossa on hienot hetkensä, ja vielä enemmän on niitä karmivia hetkiä. Jolloin mies pahoinpitelee ja alistaa vaimoaan. Liksom maalaa järkyttäviä kuvia lukijan eteen, ja järkyttävintä on tietysti se, että tällaista tapahtuu kaikkina aikoina, ilman sotaakin.

Tämän kirjan varsinainen sisältö on kuitenkin sen kielessä. Pohjoisen murteen taitajana Liksom on ylittämätön, ja kielellisesti tämä on kerta kaikkiaan mestarillinen kirja. Luontokuvaukset ovat ihmeellisen hienoja, ja tarina kasvaa isoihin mittoihin. 

”Mie olen eläny muutaman viimisen vuen niin tyyntä ja väsähtänyttä elämää, että minusta tuntuu, ettei minua itteäni ole ennää etes olemassa. Matka minusta itteni sisäle vain kasuaa. Tuo katoamisen tunne on sekä kauhea että ihana. Jos siihen lisäthään ahistus ja tuska siittä, miten ihminen kohtelee maata, ilmaa ja vettä elikkä Lapin luontoa, joka on synnyttänny kaikki minun kirjat, niin minun rintaa alkaa puristahmaan, syäntä polttelehmaan ja minusta tuntuu, että mie hukun maailman paskhaan.” 

Rosa Liksom: Everstinna

Like

Häikäisevä omaäänisyys

Pentinkulman päivien esikoiskirjat -sarjani kolmas teos on Elli Salon Keräilijät. 

Ensimmäinen huomio on, että toivo ei sittenkään ole menetetty. On sittenkin yhä olemassa esikoiskirjoja, jotka eivät käsittele kirjoittajansa traumaa. 

Toinen huomio on se, että Keräilijät on hemmetin hieno kirja. 

Esittelytekstissä kerrotaan, että ”Keräilijät on tarkka, tragikoominen ja syvän kutsuva tarina perinnöistä, rajallisesta kyvystä elää ja rajattomasta kyvystä kerätä ympärille asioita ja muita ihmisiä.” Tuokin lienee totta, mutta toisaalla mainittu ”häikäisevä omaäänisyys” on kyllä vielä olennaisempi ansio tässä kirjassa.

Tämä kirja ei kommentoi aikaamme tai opeta tai paranna mitään tai ketään, vaan se on puhdasta fiktion, kaunokirjallisuuden riemua. Omanlaisensa maailman rakentamista. Hahmot tekevät outoja asioita ja kertoilevat kummallisia tarinoita, ja tulevat tutuiksi. Tunnelma on mukavan vino. 

Asiat eivät mene hyvin, mutta kaikessa on koominen ja lämmin pohjavire, alleviivaamaton. Kainuun korpiseuduilla on karu meininki. ”’Ani on kussut housuunsa’, sanoin Ljudmilalle. ’Tällaista täällä on.’” Ja toisaalta: ”Hitto vaan, kun on niin iloinen luonne että ei millään masennu.” 

Tekstityyppejä on paljon erilaisia: arkistomuistiinpanoja, lehtijuttuja, reseptejä, lainauksia keksityistä eräkirjoista. Etenkin viimeksi mainitut ovat tosi hauskoja, ja litteroitu haastattelu se vasta lupsakka onkin. 

Kirjoittaja on dramaturgi, heitä on kirjailijoiden joukossa paljon. Ja tuo ammattitaito näkyy tekstissä todella hyvin, kaikki näytetään, ei kerrota. 

Elli Salo: Keräilijät

Otava

 

Pieni, tarkka, hidas, lyyrinen

Pentinkulman päivät lähestyvät, joten otin luettavaksi toisenkin tämänvuotisen esikoiskirjaseminaarilaisen kirjan. Näitä lukemalla pääsen muistelemaan viimevuotista omaa seminaariosallistumistani. Satunnaisotanta laittoi käteeni Salli Karin kirjan Vedestä ja surusta.

Vedestä ja surusta on yhdistetty potilas- ja matkakertomus, puolet ja puolet, vuorotellen. Potilaskertomus kertoo rintasyövän sairastamisesta ja siitä paranemisesta, matkakertomus puolestaan kahden kuukauden mittaisesta matkasta Islantiin.

Ensimmäinen havainto oli, että ei hemmetti. Taasko?

Taas omakohtainen traumakertomus, sellainen, mistä Joel Haahtela kirjoitti Parnassossa. Missä vaiheessa kirjoituskursseilla luovuttiin ohjeesta, jonka mukaan omasta kurjuudesta ei sovi ainakaan etäännyttämättä kirjoittaa? Ja missä vaiheessa kustantamot päättivät, että vain oma trauma kelpaa esikoiskirjan aiheeksi? Tuntuu, ettei mitään muuta enää julkaista. 

Jos tuon yli pääsee, tämä kirja kyllä palkitsee lukijansa. Sen kieli on kerrassaan upeaa, etenkin luontokuvauksissa se yltyy komeaan lyyrisyyteen. Tykkään tällaisesta pienestä, tarkasta ja hitaasta kerronnasta - vaikka aiheet sinällään ovatkin isoja. Juonta ei oikeastaan ole, syövän selättämisestäkään ei rakenneta draamaa. Sekin on hyvä.

”Luopumisen ja rajallisuuden tarina, sattumanvaraisen ja vääjäämättömän kilpaleikki. Ei mitään sen traagisempaa. Tämä ei ole mikään ainutlaatuinen kertomus. Tämä toistuu joka hetki, jokaisella hengenvedolla.”

Tämä kirja sai minun kohdallani hyvää vetoapua siitä, että kävin itse Islannissa osin samoilla seuduilla pari vuotta sitten. Eikä se kai ole huono asia. Ei kovin kaunokirjallinen, mutta kuitenkin.

Salli Kari: Vedestä ja surusta

Siltala

Älä pelkää fragmentaarisuutta

Viime vuonna luin kaikki Pentinkulman päivien esikoiskirjat, olinhan itse yksi seminaarilaisista. Siinä sai erinomaisen käsityksen kotimaisen kirjallisuuden tilasta. Tämänvuotisista en varmaan ehdi lukea kaikkia, mutta ainakin yhden luin.

Sami Oskari Lahtisen Dinosaureeni sanoo takakannessa näin: ”Isän kuoltua Jussi huomaa, ettei osaa surra. Ajatus jää vaivaamaan, ja Jussi ryhtyy etsimään isäänsä kirjoittamalla lapsuudenmuistoistaan novelleja. Yritys uhkaa kuitenkin kaatua omaan mahdottomuuteensa, kun kirjoittamisesta käynnistynyt itsetutkiskelun kierre on peittää alleen kaiken muun.”

Joel Haahtela kirjoitti taannoin Parnassossa ansiokkaasti, kuinka nykykirjallisuus pyörii kirjoittajien traumojen ympärillä. Tässä kirjassa trauma mainitaan jo alussa, ja silloin huokaisen. Taasko tätä? Onneksi Lahtinen kirjoittaa, että ”en itsekään tiedä mikä minun traumani on”.

”Kaikki on irrallista ja ilman jatkuvuuden tai yhteyden tunnetta. Siksi kai mun tekstitkin on sellaisia.” Kyllä, tämä on fragmentaarinen romaani, mutta sitä ei kannata pelästyä. On kokoelma novelleja, ja sitten on novelleja kommentoivia päiväkirjamerkintöjä. Niiden seuraaminen on aivan helppoa, ja kirjaa lukee ilokseen. Se vetää hyvin.

”Dinosaureeni on kaikkiruokainen peto.”

Esikoisromaani kertoo esikoisromaanin kirjoittamisesta, teksti kommentoi itseään. Ja esikoisromaani kertoo tietenkin siitä, miten minusta tuli minä. Lähtökohta on siis äärimmäisen kulunut, mutta Lahtinen taikoo tekstinsä siitä huolimatta elämään. 

Päähenkilö on Jussi, jonka isäsuhde on keskiössä. Isä on säätäjä ja rikollinen, luuseri kaikin tavoin. Jussin elämässä isä on läsnä enemmän ajatuksissa kuin reaalimaailmassa.

Kirjan onnistuminen paikantuu kahtaalle. Ensinnäkin fokus on kohdallaan: isän ja pojan suhde pysyy keskiössä koko ajan. Ja toinen onnistuminen on se, että rytmi toimii. Hienoja lauseita ja viisaita ajatuksia on paljon, niiden välissä arkista ja löysempää. Niin kuin pitää. 

Vähän väliä päähenkilö Jussi puhuu ahdistuksestaan ja maailmantuskastaan, siitä en aivan saa kiinni. Ahdistus ei nimittäin näy juuri missään, traumasta puhuminenkin tuntuu vain siltä että on muotia sanoa niin. 

Tämä on traumamaininnoistaan huolimatta hyvä kirja.

Sami Oskari Lahtinen: Dinosaureeni

Aula & co

Mainio opus!

Heli Laaksosen runokirjoja olen lukenut monta, mutta ennen blogiaikaa. Asiantila piti korjata, joten hankinpa Jatkos-kirjan ja luin sen. 

Jatkos ja edeltävä Luonnos eivät taivu määrittelyihin. Runokirjoja ne eivät ole, korkeintaan runollisia. Tekijä itse määrittelee ne ”kaunotiatoluantokirjoiksi” tai ”luantoesitelmiksi”. Ne ovat syntyneet, kun Laaksonen opiskeli luonto- ja ympäristöneuvojaksi, ”koulun penkil Livias”. Kirjakaupassa kirjat kuitenkin löytyivät pitkän etsinnän jälkeen runohyllystä (joka ei ollut saanut edes kylttiä…).

Mainio opus! 

Kirjassa on noin sata parin aukeaman mittaista lyyristä tietoiskua suomalaisista luontoasioista kuten porosta, siilistä, pölystä tai punanäpystä. Enimmäkseen kieli ei ole lounaismurretta, mutta sentään toisinaan. Tekstit ovat hauskoja ja viisaita, positiivisia, niin kuin Laaksosen tekstit tapaavat olla. Sen lisäksi ne ovat valistavia. 

Lukeminen on nautinto.

”Joidenkin mielestä rotta on söpö suorastaan.

Rottien äideistä nyt vähintäänkin.”

Tai

”Virallinen vahvistus puuttuu,

mutta on oletettavaa,

että kaikista sienistä

juuri herkkutatille puhutaan eniten.

Mikä mamman pikkumussu siäl o!

Tul tän mun kori, tul nyy vaa.”

Heli Laaksonen: Jatkos

Otava

 

Toinenkin kelpo dekkari kesäloman kunniaksi

Luinpa kesäloman kunniaksi vielä toisenkin dekkarin. Anne Manner on kirjoittanut useita dekkareita ja lastenkirjoja, tämä Juoksuhiekka on vuodelta 2023.

Tarina käynnistyy hitaasti mutta varmasti, ensimmäiset satakunta sivua käytetään hahmojen esittelyyn ja syventämiseen. En muista onko se tavallista dekkareissa, mutta luulisin että ei. Ratkaisu joka tapauksessa toimii, tuttuus lisää kiintymystä ja sitä myötä jännitystä. Toki väläyksiä pahuudesta näytetään.

Päähenkilö on paikallislehden toimittaja Hanna, ja hänen avomiehensä Ville on poliisi. Arkea kotioloissa ja työpaikoilla kuvataan paljon, mikä on hyvä. Pienellä paikkakunnalla alkaa tapahtua murhia, ja lukija tietää koko ajan enemmän kuin päähenkilöt. Ei kuitenkaan kaikkea, joten syitä sivujen kääntämiselle löytyy. 

Monet tapahtumat näytetään kahden tai jopa kolmen eri hahmon näkökulmasta, mikä toimii, mutta paikoin tuo pientä tyhjäkäyntiä. 

Taustatyöt esimerkiksi ruumiinavausten suhteen on tehty hyvin. Joitain epäloogisia yksityiskohtia silti on, kuten esimerkiksi se, että hahmo haluaisi lähteä ”ravitsevan” aterian jälkeen juoksulenkille. Ei muuten onnistu. 

Teksti juoksee kyllä mainiosti, kerronta on selkeää. Minua tosin häiritsee lauseenvastikkeiden suuri määrä. 

Anne Manner: Juoksuhiekka

Lector kustannus

Mene päivätöihin, perusta perhe, harrasta liikuntaa

Kolmas Lapinreissulla kuunneltu elämäkerta oli Samuli Putron Elämäni miehet. Se ei ole elämäkerta, mutta kuitenkin on. 

Putro kertoo kirjassa elämänsä varrella tärkeiksi osoittautuneista hahmoista, jotka ovat miehiä. Naisiakin joukossa on, mutta näkökulma on tässä kirjassa miehinen. 

Tämä kirja edustaa melko puhtaasti sitä omaelämäkerrallista traumakirjallisuutta, josta Joel Haahtela juuri äskettäin kirjoitti Parnassossa ansiokkaasti. Putro käy terapeutilla valittamassa kurjuuttaan ja kirjoittaa siitä kirjan. Ruikuttaa ja häpeää. Ja kirkastuu lopussa. Huoh. 

Kyllä tämän kuunnella jaksoi, lukea en ehkä olisi viitsinyt. Kuuntelemista helpotti, kun aina välillä suljimme äänikirjan ja laitoimme soimaan Putron musiikkia. Milloin jätkät tulee on kyllä sellainen helmi, että alta pois. Sekä tekstin että sovituksen puolesta. 

Jos olisin lukenut, olisin ajatellut, että mene päivätöihin, perusta perhe, harrasta liikuntaa. Sillä tavalla ihmiset ovat kautta aikojen saaneet asiansa ja arkensa rullaamaan. Ja sitten olisin sulkenut kirjan ja siirtynyt seuraavaan, niin kuin olen viime aikoina monesti tehnyt.

Hassua on, että kaikki kolme Lapinreissulla kuunneltua kirjaa ovat samalta kustantajalta. 

Samuli Putro: Elämäni miehet

WSOY

Naamallaan lumessa

Koska Astrid Lindgrenin elämäkerta osoittautui hyväksi automatkailun piristykseksi, jatkoimme samalla linjalla. 

Jos Astrid Lindgrenillä oli tapahtumatäyteinen elämä, ei Neil Hardwick jää kakkoseksi. 

Kehyskertomuksessa Hardwick on kaatunut lumihankeen naamalleen ja odottaa kuolemaa. Odotellessa hän muistelee elämäänsä ja ihmisiä sen varrelta. Kehyskertomus ei tietenkään ole totta, mutta muu ehkä on. Kerrontaa sävyttää ironia ja epäily, mikä tekee kirjasta erinomaisen viihdyttävän.

Sillä viihteentekijänä Hardwick tunnetaan. Tankki täyteen ja Sisko ja sen veli ovat kiinteä osa kaikkien keski-ikäisten suomalaisten sielunmaisemaa. Hardwick itse pitää suurimpana saavutuksenaan talk shown jaksoa, jossa Juice, Irwin ja Vexi Salmi keskustelivat. Ja onhan tuo jakso komeaa tv-historiaa, YouTubesta olen sen pariin kertaan katsonut.

Hardwick vaatii toistuvasti itseltään namedroppingia, ja sitä saadaan. Mielenkiintoisia tarinoita tv- ja teatterimaailmasta. Ei aikajärjestyksessä, mikä on oikein toimiva ratkaisu. 

Suosittelen automatkailijoille ja kaikille muillekin, joilla on ikää riittävästi. 

Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset. Muistelmat

Suom. Tero Valkonen

WSOY

Hyvää autokuunneltavaa

Teimme kesälomamatkan Lappiin, koska en ole siellä oikein käynyt. Pellossa olin joskus bändiaikoina keikalla, mutta eipä sieltä kummoisia muistoja ole jäänyt. Autossa ehdittiin kuunnella kolmekin kirjaa.

Astrid Lindgren -elämäkerta on pitkä, eikä suotta. Kirjailija eli pitkän elämän, ja monenlaista tapahtui. 

Lapsuudesta Lindgren hyppäsi aikuisuuteen oikotietä, kun hän tuli äidiksi kovin nuorena. Lapsi piti mennä synnyttämään Tanskaan ja antaa sijaiskotiin. Tällä oli kirjan mukaan iso vaikutus siihen, että Lindgrenistä kuoriutui lastenkirjailija. 

Tunnettujen kirjojen synty käydään huolellisesti läpi, ja ainakin minulle uutta oli Lindgrenin myöhempien aikojen poliittinen aktiivisuus. 

Kirja on huolellisesti tehty, ja elämäkerta tuntui sopivan autokuunneltavaksi erinomaisesti. Elämäkerta kun kestää oikein hyvin keskeyttelyn ja tauot. Hassua on, että samoihin aikoihin Hesari julkaisi kaksikin juttua Lindgrenistä.

Jens Andersen: Astrid Lindgren. Tämä päivä, yksi elämä.

Suom. Kari Koski

WSOY

 

Kelpo dekkari joulukuisesta 40-luvun Savonlinnasta

En yleensä lue dekkareita, joten kesäloman aluksi ajattelin tehdä poikkeuksen. Storytelistä löytyi Anne Frostin Anna Mantken salaisuus, jolla lomailu lähti mainiosti käyntiin.

Kirjan tarinalla on todellisuuspohjaa: savonlinnalaiseen pankkiin unohtui itsenäistymisen melskeissä miljoona-aarre. Kirjassa eletään vuoden 1945 joulukuuta, ja tuo aarre varastetaan antiikkiliikkeen ikkunasta. Siitä alkaa seikkailu. 

Savonlinna on tuore ympäristö, en muista lukeneeni ensimmäistäkään Savonlinnaan sijoittuvaa kirjaa. Google Maps auttaa hahmottamisessa, on hauskaa etsiä kadunnimiä ja luoda miljöötä mielessään kartan avulla. Ensimmäisen kerran tein niin Joyce Carol Oatesin Putous-kirjan kanssa joskus silloin kun Google Maps oli aivan uusi, ja se oli mieleenjäävä kokemus. 

Anna Mantken salaisuuden keskiössä on tietenkin poliisi, Johannes Mäkiaho, ja hänen ympärillään poliisikollegoiden lisäksi lääkäreitä ja muita kaupunkilaisia. Tarina mutkittelee moneen suuntaan, vääriä vihjeitä seuraillaan, jotain oivalletaan, yllätyksiä tapahtuu, aivan niin kuin hyvässä dekkarissa kuuluu.

Mainioita hahmoja riittää, kuten yrttihoitoja tekevä lääkärin kotiapulainen tai muutama romanihahmo. Romanikulttuurin käytännöt aiheuttavat hyvää hankausta tarinaan, vaikka joitain niistä alleviivataan vähän liiankin paljon. 

Tarinan rytmitys toimii hyvin, Frost osaa venyttää hetkiä luodakseen jännitystä. Lopussa on komea huipennus, ja aivan viimeisenä vielä keikaus. 

Anne Frost: Anna Mantken salaisuus

Lector kustannus

 

Kotimainen kirjallisuus syntyy liian usein napanöyhdästä

Olen monesti ihmetellyt sitä, kuinka suomalaisessa nykykirjallisuudessa tuntuu olevan noin kaksi aihetta: oman navan ja omien ongelmien ympärillä pyöriminen, sekä toisen maailmansodan aikaiset tarinat. Olen viime kuukausina jättänyt todella monta kirjaa kesken, koska en jaksa taas uutta omanapamarinaa.

Uudessa Parnassossa kirjailija Joel Haahtela kirjoittaa aiheesta analyyttisesti ja viisaasti. 

”Suomalaisesta kirjallisuudesta on tullut traumanpalvonnan pyhättö. Kaiken läpäisevä yksilökeskeisyys on johtanut trauman ylivaltaan, jonka kirjallinen ilmiasu on minäkeskeinen kerronta, sen kruununjalokivenä autofiktio.”

”Samalla kirjallisuudesta on kehkeytynyt viikkolehtien selviytymistarinoiden jatketta, itseään toistavaa mantraa.”

”Ihminen on yksinkertaisesti täynnä. Hän on täynnä itseään, omaa tunnettaan, omaa kokemustaan, omaa identiteettiään, omaa persoonallisuuttaan, omaa mielipidettään ja omaa menneisyyttään. Täyteen ahdettuun yksilöön ei mahdu juurikaan enää mielikuvitusta, hädin tuskin edes toista ihmistä.”

”Suomalaisen traumanpalvonnan kansallisena erityismuotona on talvi- ja jatkosota, joiden ydinmehusta pulppuaa uskomaton määrä kirjoja joka vuosi.”

”Kaikesta tapahtuneesta tulee subjektiivisesti niin merkittävää ja tärkeää, että trauman syntymisen kynnys madaltuu jatkuvasti. Trauma banalisoituu ja toisaalta normaali elämä muuttuu vaaralliseksi.”

”Jos maailma on kuitenkin täynnä pelkkää omaa kokemusta ja tunnetta, kuka enää kuuntelee toista?”

Joel Haahtela: Kirjailijat traumanpalvonnan vankeina

Parnasso 3/2025

Toivo elää naisissa

Suomen kuvalehden kirja-arvioista bongasin mielenkiintoisen uutuuden, jossa Helmi Kekkonen kertoo omasta kirjoittamisestaan.

Näin minä sen kirjoitin ei ole kirjoitusopas, mutta kyllä sitä sellaisenakin voi lukea. Kekkonen kertoo Liv!-kirjansa syntyprosessista, ja siinä sivussa tulee tietenkin monia yleispäteviä ajatuksia kirjoittamisen luonteesta. Paljon on juttua kirjailijan arjesta, toimeentulostakin hiukan. Tuo toimeentulopätkä taidettiin julkaista jossain, olisiko ollut juuri Suomen kuvalehdessä, esseenä? 

Kirjan ote on varsin kaunokirjallinen, mikä sopii aiheeseen. Se on myös hyvin henkilökohtainen, Kekkonen kirjoittaa omia ongelmiaan kohti ja niistä käsin. Se lienee melko tavallista, ja siksi samaistuttavaa. 

Mutta siinä kohtaa kun Kekkonen kirjoittaa ”koko kirjallisen kentän” olevan ”patriarkaatin sumentama”, minun on pakko nauraa kun en itkeäkään jaksa. Missä maailmassa Kekkonen oikein elää? 

Helmi Kekkonen, ole hyvä ja katso ympärillesi. Katso blogeihin tai Instagramiin, missä kirjoista eniten keskustellaan: sekä keskustelijat että kirjailijat ovat enimmäkseen naisia. Katso Pentinkulman päivien esikoiskirjailijoiden listaa. Katso Ylen Kulttuuricocktail kirjat -sarjaa. Katso ihan mihin tahansa, näet naisia kirjojen ääressä. 

Kirjojen maailma on naisten maailma. 

Mutta onneksi tässä tyhmistyvässä ja yhä sivistymättömämmäksi käyvässä maailmassa edes naiset lukevat ja kirjoittavat. Toivo elää naisissa. 

Helmi Kekkonen: Näin minä sen kirjoitin

Siltala

Huokaistiin kotona onnesta

Nykykäytännön mukaan Petri Tammisen uusi kirja ilmestyi lukuaikapalveluihin vasta vähän myöhemmin kuin muualle. Merkkasin ilmestymispäivän kalenteriin. 

Aloitin kirjan lukemisen tietenkin heti ilmestymispäivänä. Mutta koska minulla oli toinen kirja menossa, päädyin lukemaan kahta kirjaa vuorotellen. Sitä en suosittele. Mutta niin se nyt meni. 

Sinua sinua on taattua Petri Tammista, muu ei ole mahdollista. Lyhyttä, iskevää kieltä, mikä tahansa lause kelpaa sitaattinäytteeksi. 

”H sen sijaan ei ollut rakastunut minuun. Mutta sen minä tiesin vain järjellä, ja järjellä tietäminen ei ole ihmisten välisissä asioissa tietämistä lainkaan.”

Kirja näyttää aluksi olevan kertomus Tammisen nuoruudenrakkaudesta, Prahan heilasta, ja sitä se puoliväliin asti onkin. Sitten se avartuu kertomaan kaikenlaisista rakkauksista. Kerronta loikkii muistosta ja mietteestä toiseen, ja nämä muistot ja mietteet kietoutuvat toisiinsa ja selittävät toisiaan. Yleissävy on haikeansurullinen ja ehkä vähemmän ironinen kuin Tammisen kirjoissa yleensä. Ironia ei kuulu rakkauteen. 

Koska painavat lauseet ovat se juttu, lainattakoon tässä vielä jokin näytteeksi. Ei näiden näytelauseiden takia, vaan houkutukseksi. Jotta lukisit itse.

Lapsiperhearkea voi kuvata näinkin tiiviisti ja silti täydesti: ”Lapset syntyivät, aamuaurinko paistoi synnytyssairaalan huoneeseen, jonne Liisa ja lapsi saapuivat ikuisuuden suunnasta ja minä pukuhuoneesta. Istuttiin, sohvalla, keittiössä, parvekkeilla, pihoilla. Matkustettiin, oltiin viikko huolissaan jossakin kosteassa huoneessa ja huokaistiin kotona onnesta.”

Petri Tamminen: Sinua sinua

Otava

Dionysoksen matkassa

Kirjaston hyllystä käteeni tarttui vaaleanpunainen kirja, josta muistin lukeneeni lehtijuttuja. Aallotar Haapasaari on turkulainen esikoiskirjailija, jonka kirja herätti paljon huomiota ilmestyessään viime vuonna. Kertoohan Dionysia seksityöläisen tarinan.  

Kirjassa Haapasaari kertoo matkastaan seksityöntekijäksi, kuinka hän lapsena ja nuorena oli epävarma omasta kehostaan, minäkuvastaan ja seksuaalisuudestaan. Niin kuin me kaikki olemme. Sitten parikymppisenä hän löytää ensin kinkypalveluiden tuottamisen, sitten strippaamisen ja lopuksi huorinteon ilot. 

Parasta kirjassa on sen positiivinen ja iloinen ote, kirja pyrkii purkamaan seksityöhön ikiaikaisesti liitettyä likaisuuden leimaa. Ei yksi kirja maailmaa muuta, mutta saattaa se sitä hiukan paikaltaan niksauttaa. Kerronta on sujuvaa, ja omakohtaisten kokemusten läsnäolo tekee tarinasta konkreettisen ja uskottavan.  

Tarinoissa pitää tietysti olla onnellinen loppu, joten viimeisillä lehdillä Haapasaari kertoo, mitä kaikkea on tällä ”seksimatkallaan” oppinut. Se tuntuu hiukan hassulta, sillä hän on kuitenkin alle kolmekymppinen, ja kaikenlaisista matkoista tietenkin ylivoimaisesti suurin osa on silloin vielä kokematta. 

Aallotar Haapasaari: Dionysia

Kosmos

Ylpeys ja ennakkoluulo

Panu Rajalan kirjoja olen lukenut useita. Tämä omaelämäkerta Päin elämää! on ollut lukulistallani pari vuotta, nyt vihdoin sain sen käsiini. Kirjastosta, mistäpä muualta. 

Ensireaktio oli lievä kauhistus: kirja on tosi kookas. Mutta lukiessa koko osoittautui oikeaksi, oli mahtavaa kun tiesi kirjan jatkuvan pitkään. Sen tarinointi on tutun sujuvaa, ja Rajalan elämässä totisesti riittää kerrottavaa. Kerronta on itse asiassa varsin tiivistä, asioita vain sattuu olemaan paljon. Tylsää hetkeä ei ole. 

Kouluaikoihin menee reilut sata sivua. Näin opettajan näkökulmasta kiinnostavaa on se ylpeys, jota Helsingin Norssin opiskelijat omasta opinahjostaan 60-luvulla tunsivat. Miten sellaisen saisi meidänkin kouluun? Syitä nimittäin riittää meillä Luostarivuoressakin, on pitkä ja kunniakas historia (kas kummaa, tätini, Panun kolmas vaimo, kävi aikoinaan Luostarivuoren), ja uudemmista alumneista voi mainita vaikka Robinin tai Ilkka Paanasen. Tai juuri nyt ajankohtaisen Ich komme -viisun toisen tekijän Jori Roosbergin. 

Oli erinomaisen mukavaa kellua pitkän tarinan mukana yliopistokuvioissa, elokuvaprojekteissa, kirjoissa, näytelmissä, ja ennen muuta inhimillisen elämän käänteissä, joita Rajala kuvaa osuvasti ja itseironisesti. Matkoilla käydään, työelämässä siellä sekä täällä, ja kaiken A ja O ovat ihmiset ympärillä. Ja tietenkin ne naiset, jotka jokaisen heteromiehen elämässä ovat kaikkein tärkeintä. Puolison valinta kun muokkaa elämää enemmän kuin mikään työ tai matka tai muu käänne. 

Erityisesti suosittelen lukemaan kirjan, jos ajattelet Rajalan olevan vain lööppijulkkis. Ennakkoluulot karisevat kummasti. 

Kirjan nimeä pohdin muutamaan otteeseen. Se tuntui hyvältä, mutta toi häiritsevän Vain elämää -assosiaation, joka lienee tahaton. Ja kuinka tyhmäksi itseni tunsinkaan, kun Rajala kirjan lopussa sanoo kirjan nimipohdiskeluista, että ”kirjallisuuttakin lähdin tutkimaan elämästä käsin, vastoin akateemisesti hyväksyttyjä suuntauksia. Nyttemmin kaikki kirjoittavat elämäkertoja”. 

Näinhän tämä kirja piti nimetä. 

Panu Rajala: Päin elämää! Muistelmani

Siltala

Romanttisen taiteilijakäsityksen muistelus

Työkaveri suositteli minulle kirjaa, ja hyvin suosittelikin. Olivia Laingin Yksinäisten kaupunki on mielenkiintoinen teos, ja se herättää monenlaisia ajatuksia. 

”Kun Olivia Laing päätyi tahtomattaan yksin New Yorkiin, hän yllättyi kipeistä tunteista, joita yksinäisyys nosti esiin. Lohtua ja sielunkumppanuutta hän löysi taiteesta ja taiteilijoista, joiden elämää yksinäisyyden ja vierauden kokemus suurkaupungissa oli koskettanut.” Näin sanoo kirjan esittelyteksti.

Ensimmäinen havainto on, että tässäkin kirjassa taiteella tarkoitetaan ensisijaisesti kuvataidetta. Kuvataide on rohmu, joka yrittää jostain syystä omia taide-sanan itselleen. 

Wikipediassa kirja luokitellaan non-fictioniksi, Storytel sen sijaan määrittelee sen kaunokirjallisuudeksi. Jossain siinä välissä mennään. Hieno teos tämä joka tapauksessa on: hyvin rajattu, hyvin rytmitetty, hyvin lähteistetty.

Merkittävintä tässä kirjassa onkin juuri tuo, että pian eksyin Wikipediaan: kirjassa kuvatut taideteokset löytyvät useimmiten netistä, ja niitäpä piti sitten usein käydä googlaamassa. Se on yksi hyvän kirjan merkki, että kirja vie toisten teosten äärelle.

Laing käy läpi kronologisesti erilaisia newyorkilaisia taiteilijoita ja heidän teoksiaan: Edward Hopper, Henry Darger, Andy Warhol, Klaus Nomi. Kaikkia yhdistää tuo yksinäisyys suurkaupungissa, ihmisten keskellä. Kirja onkin oikeastaan enemmän kuvaus menneestä New Yorkista kuin yksinäisyydestä, omanlaisensa rakkaudentunnustus kaupungille. Yksinäisyyden teemasta ajaudutaan usein aika kauas, mutta kirjan tarinat ovat tosi mielenkiintoisia.

Lopulta kirja osoittautuu romanttisen taiteilijakäsityksen manifestiksi tai muistelukseksi. On kärsivä, yksinäinen daideilija, irrallisena urbaanissa yksiössä. Tällaisia kirjoja on paljon. Niiden opetus pitää kaivaa rivien välistä, sitä ei koskaan sanota ääneen: porvarillinen työpaikka, parisuhde, luonnossa kulkeminen. Jos jokin näistä puuttuu, elämästä tulee hankalaa.

Vaikka Laing on britti, hän sortuu jenkkihybrikseen: hän väittää, että Henry Dargerin 15 145 sivun mittainen teos olisi maailman pisin fiktiivinen teos. Me suomalaiset tiedämme, että Kalle Päätalon Iijoki-sarja hakkaa tuon mennen tullen, kahdella tuhannella sivulla.

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki

Suom. Sirje Niitepöld

Teos

Vanhuus on parannettavissa

Tykkään lukea satunnaisia tietokirjoja. Jostain syystä moni niistä on viime aikoina käsitellyt pitkäikäisyyttä. Ehkä olen tulossa vanhaksi, tai sitten lukuaikapalvelu on huomannut minun tulevan vanhaksi. Tai sitten aiheesta vain julkaistaan paljon kirjoja.

David Sinclair on geneetikko ja ”maailman johtava pitkäikäisyyden tutkija”. Elinkaari-kirjan johtava ajatus on, että vanhuus on parannettavissa oleva sairaus. Mitä se ei tietenkään vielä ole, mutta Sinclairin paino on sanalla vielä. Koska vanhuutta ei ole vielä luokiteltu sairaudeksi, sen tutkiminen saa liian vähän rahaa. Sinclair uskoo tilanteen muuttuvan. 

Ikuista elämää ei sentään tavoitella, mutta lisää terveitä vuosia. Paljon. 

Sinclair käy läpi alan historiaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. 

Hiivoja tutkitaan paljon, koska ne ovat geeneiltään hämmästyttävän samanlaisia kuin ihminen, vain aika paljon lyhytikäisempiä. Eli tulokset tulevat nopeasti. Sinclairin tutkimusten fokus on sirtuiineissa, jotka korjailevat geeneissä esiintyviä virheitä, ja niiden ollessa korjauskomennolla syntyy ongelmia. Teksti on paikoitellen erittäin raskaslukuista, mutta mielenkiintoista. Ja sitten taas toisissa paikoin aivan kevyttä.

Mainituiksi tulevat asiat, jotka nyt jo tiedetään. Pitkää ikää edistävät kalorien rajoittaminen ja nälän tunne, kasvisruokavalio, rankka liikunta ja kylmäaltistus. Ne kaikki laittavat elimistön puolustustilaan, mikä on hyväksi. 

Mielenkiintoisia juttuja on paljon. Tulevaisuudessa tulostetaan kantasoluista uusia elimiä, koska autot ovat niin turvallisia, ettei elinluovuttajia löydy enää liikenteestä. Eliniän pitenemisen ongelmia käydään läpi, vaikka perusvire on äärimmäisen optimistinen. Kirja on julkaistu vuonna 2019, joten optimismi näyttäytyy tässä maailmanajassa hiukan erilaisena. 

”Kuvitelkaa, millaista on sitten, kun aktiiviset yli seitsemänkymppiset ovat mukana työelämässä. Heidän kokemuksensa ja tietonsa luovat vankan perustan, johon toiset voivat nojata, ja kaupan päälle he antavat johtajuudelle kokemuksen viisastuttamat kasvonsa.” 

Just joo, aamun uutiset eivät aivan tue Sinclairin näkemyksiä, valitettavasti. 

Kirjan lopussa Sinclair kertoo yksityiskohtaisesti, millaisia pillereitä hän päivittäin napsii. Ehkä ne tekevät hänestä terveemmän, ehkä eivät. En vielä rynninyt ostamaan. 

Yhden asian olisi kirjassa voinut korjata. Sinclair vertaa geenejä usein DVD-levyn lukemiseen. Yhdessä kohtaa hän väittää DVD-levyä luettavan reunasta kohti keskustaa, vaikka me kaikki tiedämme, että digitaalisia levyjä luetaan keskeltä reunoille. Tämä hiukan vie tekstiltä uskottavuutta.

Suomennos on oiva. 

David Sinclair & Matthew Laplante: Elinkaari. Mistä vanheneminen johtuu ja mitä sille voi tehdä?

Suom. Teija Hartikainen

Aula & co

Erinomaisen kiinnostava opus

Kirjailijaliiton lehdessä oli artikkeli, joka vei minut lukemaan Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan Kirjalliset väärennökset -opusta. Ja sepä onkin erinomaisen mielenkiintoinen kirja! 

Kirjalliset väärennökset on vertaisarvioitu, eli tiukkaa akateemista tekstiä, mutta se ei suinkaan merkitse vaikealukuisuutta tai raskassoutuisuutta, ei ollenkaan. Kirjaa on helppo lukea ja jutut ovat erittäin vetäviä. 

Väärennökset luokitellaan kirjassa kolmeen kategoriaan. Varsinaisissa väärennöksissää teksti, jonka alkuperä on muu, esitetään tunnetun kirjailijan tuotoksena. Plagiaatissa kirjailija lainaa ilman lupaa ja peitellen toisen kirjoittajan tekstiä. Kolmas väärentämisen laji on identiteettihuijaus, jossa kirjailijana esiintyy joku muu kuin tekstin tekijä tai jossa tekijä väittää olevansa joku toinen kuin oikeasti on. 

Liikkelle lähdetään antiikista, mistäpä muualta. Antiikin runoilijat, näytelmäkirjailijat ja eepikot käyttivät materiaalinaan kaikkien tuntemia myyttejä tai kirjoittivat uusia versioita tunnetuista teoksista. Aina on siis kirjoitettu vanhan päälle. 

Klassisessa latinankielisessä kirjallisuudessa sitaatteja ei tarvinnut merkitä tai perustella, koska tekstin tuottaminen perustui suhteellisen harvalukuisten auktoriteettien lainaamiseen ja koska kaikki latinalaisen kirjakulttuurin kasvatit tunnistivat otteet klassikoista. 

Kalevalan tekemiseen innoitti Ossianin laulut, 1700-luvun puolivälissä julkaistu kokoelma skottilaista kansanrunoutta. Joka on väärennös. 

Oscar Wilden kuoleman jälkeen on ilmestynyt paljon hänen tekemikseen väitettyjä kirjoja, väärennöksiä kaikki. Mutta ne ovat lisänneet hänen mainettaan jälkipolvien silmissä. 

Ruotsissa ilmestyi vuonna 2006 Fabian Kastnerin romaani Oneirine, joka paljastui (tai niin tekijä itse ainakin väittää) kokonaan klassikkoteoksista poimituista sitaateista koostuvaksi, tekijänsä mukaan ”tilkkutäkiksi”. Se on siis radikaali yritys viedä äärimmilleen ajatus siitä, että kaikki kirjallisuus syntyy muusta kirjallisuudesta. Tämän kirjan vastaanotto oli ehkä kaikkein mielenkiintoisin luku tässä kirjassa. En ole aiemmin Kastnerista kuullut, joten luulin itseäni sivistymättömäksi. Pikainen kierros lähipiirissä paljasti, ettei Kastneria tuntenut kukaan muukaan. (Oneirinea ei ole suomennettu.)

Mauri Sariolan kirjailijakuvaa ei nykypolvi juuri tunne, joten on todella mielenkiintoista lukea hänen mielikuvituksellisista tempauksistaan. Ja tietysti tunnetusta Sariola-Sarkola-oikeustapauksesta. 

Anja Kaurasen Pelon maantiede-kirjan herättämästä keskustelusta on myös paljon mielenkiintoisia ja huolella kerättyjä tarinoita ja yksityiskohtia. 

Kuten arvata saattaa, tämän kirjan lukeminen innoitti minut kirjoittamaan edellisen postaukseni oman Lentotähti-romaanini lainauksista. Parhaat kirjat innoittavat ihmistä puuhailemaan kaikenlaista. 

Sanna Nyqvist ja Outi Oja: Kirjalliset väärennökset. Huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia

Gaudeamus

Lentotähti ja varastetut sanat

Toinen romaanini Lentotähti sijoittuu 1900-luvun alkuvuosiin, ja sen kieli on lyyrisen vanhanaikaista. Kirjan alaotsikko on ”sinfoninen runoelma”. Aitoa 1900-luvun alun kieltä Lentotähti ei kuitenkaan ole, koska mitään aitoa 1900-luvun alun kieltä ei ole olemassa. Silloin kirjoitettiin monilla eri tavoin, aivan niin kuin nyt. Kieli on toki muuttunut ja kehittynyt, mutta moninaista se on ollut aina. 

Lentotähdessä on paljon sitaatteja, lainauksia, alluusioita, varastettuja sanoja, lauseita ja tarinoita. Kahdesta syystä: koska historiallista romaania ei voi kirjoittaa ilman niitä, ja koska sellaisten etsiminen ja pyörittely on äärimmäisen hauskaa.

1) Varastetut sanat. Jos haluaa kirjassa antaa vanhanaikaisen vaikutelman, on pakko lukea vanhoja tekstejä ja ottaa niistä vaikutteita. Etsiä yksittäisiä sanoja, ilmauksia, sanajärjestyksiä. Koska mitään muuta tietä menneeseen ei ole. Sanat ovat historian palasia siinä kuin esineet, osoitteet ja ihmiset. Tällaisia sanapalasia etsin lukemalla tuon aikakauden romaaneja, sanomalehtiä ja elämäkertoja, mutta parhaaksi lähteeksi osoittautuivat runot. Ja runoilijoista antoisimmiksi osoittautuivat Eino Leino, Anna Ahmatova ja yllättäen myös Lassi Nummi, joka ei ollut edes syntynyt Lentotähden tapahtumien aikoihin. Sekä tietenkin tarinassa keskeinen Bertel Gripenberg. Palaset ovat enimmäkseen niin pieniä, ettei niitä voi tunnistaa lainoiksi, mutta on siellä esimerkiksi eräs Hymyilevän Apollon säkeitä myötäilevä virkekin mukana. 

2) Varastetut lauseet. Juonen katalyyttinä toimiva konserttiarvostelu koostuu kokonaan varastetuista lauseista, kaikki on lainaa Seppo Heikinheimon ja Erik Tavaststjärnan sanomalehtikritiikeistä. Idea on sama kuin Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanissa: kirjailija on tunnetusti sanonut, että kaikki kirjassa esitetyt kauheudet ovat joskus jossain oikeasti tapahtuneet. Törkeää kritiikkiä on ollut aina, eikä tuon murskaavan arvion koostaminen siksi ollut järin vaikeaa - kunhan sopivat lähteet löytyivät. Joitakin yksittäisiä sanoja tai ilmaisuja olen toki vaihtanut, jotta tekstistä tulisi yhtenäinen, mutta enin osa on suoraa lainaa tai varastamista. 

Tarinan lomaan sijoitetuissa epikriiseissä on myös varastettuja lauseita tai niiden palasia. Selasin useita väitöskirjoja ja muita lähteitä löytääkseni autenttista 1900-luvun alun lääkärikieltä, ja niiden kieli osoittautui lähes lystikkään kohosteiseksi, ”mielenlaatu rajullinen ja kiivas”, ”makaa sykertyneenä polvet leuan alla”. Kaikista en tosin muista enää, mikä on lainattua ja mikä itse keksimääni. Samoista lähteistä löysin myös tietoja hoitomuodoista, diagnooseista ja lääkityksistä sekä mielisairaaloiden laitteista ja tiloista. 

3) Sitaatit. Eino Leinon repliikit ovat kaikki peräisin hänen runoistaan. Tähän en voinut ottaa tunnetuimpia säkeitä, etteivät lainat olisi liian ilmeisiä ja sellaisina naiiveja. Ninonin suuhun laitetut sanat kirjan lopussa ovat niinikään peräisin Ninon de l’Enclos’n (1620-1705) teksteistä. Olen itse suomentanut ne englannin kielestä, koska suomennoksia ei ole olemassa. Kirjassa mainituilta kirjailijoilta ja muusikoilta olen myös varastanut tekstinpätkiä. 

4) Varastetut tarinat. Emilien muistot ja muut tarinat ovat enimmäkseen itse keksimiäni, mutta moni niistä on varastettua alkuperää. Yksi on peräisin vuoden 1918 Helsingin Sanomista, jotkut Toivo Kuulan kirjeistä, jotkut Alma Kuulan päiväkirjasta. Joissain tarinoissa on palasia historiaa käsittelevistä tietokirjoista, kuten Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 -teoksesta tai Säiniön historiaa käsittelevästä kirjasta. Historiallista romaania on mahdotonta kirjoittaa ilman tällaisia lainattuja palasia. 

Lentotähden luvussa 59 viitataan siihen, että kirjassa on paljon muualta lainattua: ”Sanoo hoitajalle toistuvasti tekstin olevan ’osaksi hyvin surullista totta, osaksi ilkeää mutta oikeutettua valhetta, ja varkautta kaikki tyynni’.” Samanlaisen itsetietoisuuden kirjoitin myös esikoisromaanini Naarasperhon sisään. Ne lienevät siksi postmoderneja molemmat, eivätkö itsetietoisuus ja lainaaminen ole juuri postmodernin keskeiset tunnusmerkit?

Tuon edellä mainitun virkkeen on tarkoitus myös avata sellainen tulkintamahdollisuus, että Lentotähti onkin Emilien kirjoittama. Ja sille, joka tietää, että jotkut Emilien omikseen kirjoittamat muistot ovat peräisin Alma Kuulan päiväkirjasta, tarina näyttäytyy myös kielellisenä kostona. Hylätty nainen on kateellisena ja katkerana ominut parempaan elämään päätyneen naisen sanat itselleen. 

Lentotähden lukijan ei tietenkään tarvitse tietää mitään edellä sanotusta ymmärtääkseen tarinaa ja pysyäkseen kärryillä. 

Mutta kyllä kirjallinen varastaminen on nautinnollista touhua, sen tietää jokainen kirjoittaja.