Kirjoitin joulukuussa 2023 tänne blogiin mietteitä esikoiskirjani Naarasperhon synnystä. Toinen kirjani Lentotähti ilmestyi tammikuussa 2025, joten lienee paikallaan kertoa senkin tekemisestä jotain.
Aluksi kuitenkin muutama sana Naarasperhosta ja kuluneesta vuodesta esikoiskirjailijana. Päätin Naarasperho-blogikirjoituksen kirjoittamalla ”saapa nähdä mitä tulee”. Paljon on tullut, paljon enemmän kuin osasin odottaa. Olen vieraillut kirjastoissa ja kirjakaupoissa, pääsin esiintymään Taiteiden yöhön, kirjamessuille, TS Kirja -klubille Kaupunginteatteriin ja yksityisen lukupiirin vieraaksi. Minua on haastateltu lehtiin, nettisivustoille ja radioon, ja Naarasperho on saanut valtavasti positiivista palautetta ja kritiikkiä lehdissä, nettisivustoilla, blogeissa ja varsinkin kirjagramissa.
Olen oppinut signeeraamaan kirjoja, puhumaan kirjallisuudesta julkisesti ja käyttämään hienoja kenkiä, koska kirjakeikoilla istutaan ja silloin kenkien pitää olla kunnossa. Muusikkona olen tottunut siihen, että keikkoihin pitää valmistautua ahkeralla treenaamisella, kirjakeikoille sen sijaan voi vain mennä ja ottaa mikrofonin käteensä. Mitään valmistautumista ei tarvita, koska aihe on niin läpikotaisin tuttu. Kunhan kengät ovat hienot.
Kaikkein mieleenpainuvin kirjakeikka oli elokuinen Urjalan Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaariin osallistuminen. Vertaisten joukossa oli mahtavaa saada keskustella kirjoista ja kirjoittamista, ja vaikka seminaari kesti vain neljä päivää, tuntuvat seminaarilaiset aivan ikivanhoilta tutuilta. Moneen heistä olen törmännyt eri yhteyksissä seminaarin jälkeen.
Parasta kirjavuodessa ovat kuitenkin olleet keskustelut lukijoiden kanssa. On aivan ihmeellistä, että ihmiset ovat käyttäneet useita tunteja ainutkertaisesta elämästään minun tekstini äärellä. Ja niin moni on ymmärtänyt, mistä Naarasperhossa on kyse. Ihan kaikki eivät ole, palatkaamme tähän myöhemmin.
Pitkä prosessi
Naarasperho oli ensimmäinen julkaistu teokseni, mutta se ei ollut ensimmäinen valmis tekstini. Ei sinne päinkään, olen kirjoittanut sitä ennen varmaan kymmenen erilaista romaanikäsikirjoitusta. Lentotähti on ollut melkein kymmenen vuoden projekti, aloitin sen ehkä vuonna 2016. Kirjoitin siitä yhden version, ja sen jälkeen kirjoitin jonkun aivan toisenlaisen käsikirjoituksen, ja sitten kolmannen, ja sitten palasin taas ensimmäisen pariin. Tällä tavalla olen jo ainakin viidentoista vuoden ajan tehnyt useita käsikirjoituksia limittäin ja lomittain. Koska se on kivaa.
Jokaisen kirjoittajan pitää löytää oma alueensa, oma juttunsa. Monille tuo oma alue löytyy omasta elämästä, omasta elämänkokemuksesta, ja hyvä niin. Lukijana en kovin paljon arvosta omaelämäkerrallista kirjallisuutta, koska se tuntuu liian helpolta. Siksi en halua myöskään kirjoittaa omasta elämästäni. On paljon mielenkiintoisempaa eläytyä jonkun toisen nahkoihin ja ottaa selvää jostain sellaisesta, mitä ei ole itse kokenut. Omat kokemukset ja aistimukset tulevat joka tapauksessa mukaan kaikkeen kirjallisuuteen, mutta en halua niiden olevan kaikki.
Koska olen musiikinopettaja, musiikkikriitikko ja muusikko, päättelin, että lienee järkevää, että kirjoitan jotain musiikkiin liittyvää. Tässä on Lentotähden varhaisin lähtökohta. Musiikki on sikälikin hyvä lähestymiskulma, että ainakin kotimaisessa kirjallisuudessa löydän aina virheitä kun luen musiikkia käsitteleviä kaunokirjoja. Milloin kitaravahvistimen malli on väärin kirjoitettu, milloin oktaavialat ovat väärässä järjestyksessä, milloin mitäkin väärää. Ainoastaan Juha Itkonen ja Kjell Westö kirjoittavat musiikista virheettömästi.
Toivo Kuulan kuolema
Popmusiikki on kaikille tuttua, joten arvelin, että taidemusiikki eli klassinen musiikki voisi tarjota paremman ponnahdusalustan. Siinä on enemmän koluttavaa. Toki se saattaa myös rajata lukijakuntaa, mutta minua ei yhtään haittaa, jos näin käy. Eikä siinä ole mitään elitististä: eikö jokaista kiinnosta se, mistä ei ehkä vielä tiedä?
Suomalaisen taidemusiikin historian suurin mysteeri on Toivo Kuulan kuolema. Siinähän minulla on erinomainen aihe. Aloin perehtyä asiaan. Luin Kuulan elämäkertoja, kirjeitä, vaimonsa päiväkirjaa, kansalaissodan historiaa, Paavo Haavikon aihetta käsittelevän kirjan, ja kaikkea muuta tuohon kuohuvaan aikaan liittyvää. Luin myös monta väitöskirjaa 1900-luvun alun mielisairaanhoidosta.
Vappuyönä 1918 joku ampui kuulan säveltäjän kalloon Viipurin Seurahuoneen pihalla, kaikin puolin pimeissä olosuhteissa. Kuula eli vielä parisen viikkoa ja kuoli sitten sairaalassa. Seurasi oikeudenkäyntejä, joissa syyllisyys saatiin tarkentumaan kahteen tekijään. Toinen ammuttiin pakomatkalla, toinen hukkui purjehdusreissulla. Koska mukana oli sotilaita, kaikkea verhosi suuri hämäryys. 1900-luvun kuluessa silloin tällöin tuli esiin pieniä pilkahduksia tapauksesta. Esimerkiksi 1960-luvulla Suomen Kuvalehteen kirjoitti ampumisen lapsena nähnyt nainen. Hän muisteli, että tekijä olisi ollut pienikokoinen. Mitään ei kuitenkaan selvinnyt.
Nykyajassa odotukset kohdistuivat vuoteen 2018, koska oikeudenkäyntien asiakirjat vapautuivat sadan vuoden jälkeen salassapidosta. Yle teki Toivo Kuulan kuolemasta juttusarjan, ja ainakin yksi podcast-sarja aiheesta ilmestyi. Mitään ei vieläkään selvinnyt. Eikä taida koskaan selvitäkään, mikä on hyvä juttu Lentotähden näkökulmasta.
Toki tarinani on fiktiota, eikä se kaadu, vaikka minkälainen totuus sen päälle putoaisi.
Kirjoituskurssit
Lentotähden ensimmäinen versio ei tietenkään ollut nimeltään Lentotähti, vaan Valkea. Se oli kuvitteellinen Toivo Kuulan päiväkirja, joka sijoittui hänen kuolemaansa ympäröiviin hetkiin. Jos oikein muistan, se oli minä-muotoinen. Sen lisäksi siinä oli mukana hänen vaimonsa Alma Kuulan kuvitteellinen näkökulma.
Halusin haastaa itseni kielellisesti, joten kirjoitin tekstin vanhaan tyyliin. Ei sellaisella kielellä, jota 1900-luvun alussa oikeasti käytettiin, vaan sellaisella, josta syntyy jollain lailla ”vanha” vaikutelma. Se oli kivaa, sillä eihän mikään palkitse ihmistä niin kuin haasteissa onnistuminen. Monet pitävät sellaista jopa onnellisuuden lähteenä, ja minä uskon heitä jotka niin sanovat.
Huomasin, että Turun yliopisto järjestää luovan kirjoittamisen Mestarikurssin. Se oli kallis, ja sinne päästäkseen piti olla valmis käsikirjoitus. Minullahan oli sellainen, ja rahatkin minulla oli. Hakemus siis sisään ja odottamaan. Pääsin sisään, ja se tuntui upealta. Aamuset-lehti teki hiljattain minusta jutun, jossa roikun yliopiston ovenkahvassa ja muistelen hetkeä, jolloin ensimmäisen kerran astelin Mestarikurssille. Motivoituneessa porukassa oli hienoa jutella kirjoittamisesta, ja pienryhmämme onnistui vieläpä saamaan Petri Tammisen kirjailijatutoriksi.
Tammisen kirjoitustyyli on niin kaukana tästä minun kehittämästäni vanhasta tyylistä kuin olla voi. Hän jaksoi silti lukea tekstini kiltisti läpi, marginaalissa saattoi lukea lakoninen huomautus ”pursuamisesta” tai muusta sellaisesta. Kurssin aikana opin valtavasti, etenkin siitä, mitä ei sovi kirjoittaa. Ei lauseenvastikkeita, ei nokkelia sanaleikkejä, ei kikkailuja. Ei värikkäitä verbejä dialogien yhteyteen, vaan että joku vain ”sanoi”. Kill your darlings, näytä älä kerro, kaikki oleelliset jutut tulivat konkreettisesti ja vaivannäön kautta tutuiksi. Ilman tuota kurssia en osaisi kirjoittaa ollenkaan niin kuin nyt ehkä osaan.
Käsikirjoitus muuttui todella rajusti. Välillä vaihdettiin minäkertojasta hän-muotoon, sitten taas takaisin. Välillä tekstissä oli nykyaikaan sijoittuva mysteeri, sitten otin sen taas pois. Jos päähenkilö kärsii (niin kuin Kuula tarinassani teki), ei ole hyvä laittaa sanoja hänen omaan suuhunsa. Omasta kurjuudesta valittaminen on tylsää. Okei, siis joku muu ääneen.
Myöhemmin kävin pari muutakin kirjoituskurssia, ja miljoonan muokkauksen jälkeen käsikirjoituksesta tuli se Lentotähti, joka on nyt kirjastoissa ja kaupoissa.
Intertekstuaalisuus
Tekstiin on hauskaa laittaa pieniä asioita, jotka aukenevat vain harvoille. Lentotähdessä tällaisia on paljon. Sitaatteja, lainauksia, oikeita ihmisiä, oikeita tilanteita, varastettuja asioita, monenlaista intertekstuaalisuutta. Ehkä Lentotähti on postmoderni kirja, en tiedä.
Moni on sanonut Naarasperhon ja Lentotähden arvioissa tykänneensä ”Norhan runollisesta kielestä”. Se ilahduttaa minua suuresti, mutta on sanottava, että tuo runollisuus ei ole mikään minun tyylini. Se on tyyli, jonka valitsin näihin kahteen kirjaan. Jos vielä saan jotain julki, kieli tulee olemaan toisenlaista. Ei ole hyvä juuttua yhteen asiaan. Vaikka se olisi kuinka hyvä.
Sähköiset formaatit
Mainitsin edellä, että ihan kaikki eivät ymmärtäneet, mistä Naarasperhossa on kyse. Naarasperho julkaistiin samaan aikaan sekä fyysisenä kirjana, e-kirjana että äänikirjana. Huonoimmat palautteet Naarasperho on saanut lukuaikapalveluissa, ja luulen, että siinä on kyse kohtaamisongelmasta. Äänikirjoja kuuntelevat he, jotka arvostavat sujuvaa ja vaiherikasta juonenkuljetusta, onhan sellaista helppo kuunnella. Naarasperho ei kuitenkaan ole juonivetoinen kirja, tai jos sen sellaisena lukee, todennäköisesti pettyy. Eihän siinä tapahdu kummoisia. Pääpaino on kielessä ja päänsisäisissä asioissa, ei värikkäissä tapahtumissa. Kieli ja psykologiset painotukset toimivat parhaiten fyysisessä formaatissa, jossa pystyy pysähtelemään ja kääntämään sivuja taaksepäin silloin kun siltä tuntuu. Äänikirjassa toimivat toisenlaiset asiat.
Siksi päätin, että Lentotähdestä ei tehdä äänikirjaa ollenkaan, ainakaan näillä näkymin. E-kirja tulee kesäkuussa, eli puoli vuotta fyysisen kirjan jälkeen. Tämä on ymmärtääkseni yleinen tapa tällä hetkellä. Aika näyttää, onko se viisas ratkaisu.
