Mestarillinen kirja

Jos jokin on varmaa, niin Joel Haahtelan proosa. Lukija tietää, että vahvaa tunnelmaa on luvassa kun hänen kirjansa avaa. 

Haahtelan uusin on nimeltään Sielunpiirtäjän ilta. Kirjan nimi selitetään heti alkuun: ”kun talvinen sumu leviää pitkin katuja ja kietoo kaupungin pisaroivaan syliinsä”. Tuossa lauseessa näkyy Haahtelan ominaislaatu, niin kuin kaikissa muissakin kirjan lauseissa. Kaunista, vähän mystistä, hämärää. 

On vuosi 1677, ollaan Hollannissa. Päähenkilö on vanha taidemaalari, jonka poika ja vaimo ovat kuolleet. Hän elää kahdestaan taloudenhoitajansa kanssa, maalaa ja kirjoittaa. Juuri mitään ei tapahdu, mikä on mahtavaa! Fokus on sisäisessä, ja viisaita mietteitä tarjoillaan taas mm. Jumalasta, kirjoittamisesta ja maalaamisesta. 

”Silitän kangasta ja painan poskeni sitä vasten. Mutta mikään ei auta. Kysyn, missä hän on, ja saan vastaukseksi vain oman ajatukseni: toista elämää en halua tämän yhden lisäksi.”

”Luominen ei myöskään ole valmiin idean toteuttamista kankaalle. Luova maalari keksii itsensä vähitellen, työtä tehdessään. Maalari aavistaa teoksensa ja vasta tekeminen kertoo, mitä se tulee olemaan. Lopputulos ei koskaan vastaa alkuperäistä ideaa. Toisin sanoen: jos se vastaa, sitä ei ole luotu.” Tässä Haahtela mitä ilmeisimmin kertoo oman kirjoittamisensa credon. Ja monen muunkin kirjoittajan. 

Ja mikä yllätys: kun kirjaa lukee pitemmälle, alkaakin tapahtua, isoja asioita. Mutta pienet ovat kuitenkin painokkaampia. Mestarillinen kirja, taas. 

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

Otava

Lentotähden tarina

Kirjoitin joulukuussa 2023 tänne blogiin mietteitä esikoiskirjani Naarasperhon synnystä. Toinen kirjani Lentotähti ilmestyi tammikuussa 2025, joten lienee paikallaan kertoa senkin tekemisestä jotain. 

Aluksi kuitenkin muutama sana Naarasperhosta ja kuluneesta vuodesta esikoiskirjailijana. Päätin Naarasperho-blogikirjoituksen kirjoittamalla ”saapa nähdä mitä tulee”. Paljon on tullut, paljon enemmän kuin osasin odottaa. Olen vieraillut kirjastoissa ja kirjakaupoissa, pääsin esiintymään Taiteiden yöhön, kirjamessuille, TS Kirja -klubille Kaupunginteatteriin ja yksityisen lukupiirin vieraaksi. Minua on haastateltu lehtiin, nettisivustoille ja radioon, ja Naarasperho on saanut valtavasti positiivista palautetta ja kritiikkiä lehdissä, nettisivustoilla, blogeissa ja varsinkin kirjagramissa. 

Olen oppinut signeeraamaan kirjoja, puhumaan kirjallisuudesta julkisesti ja käyttämään hienoja kenkiä, koska kirjakeikoilla istutaan ja silloin kenkien pitää olla kunnossa. Muusikkona olen tottunut siihen, että keikkoihin pitää valmistautua ahkeralla treenaamisella, kirjakeikoille sen sijaan voi vain mennä ja ottaa mikrofonin käteensä. Mitään valmistautumista ei tarvita, koska aihe on niin läpikotaisin tuttu. Kunhan kengät ovat hienot. 

Kaikkein mieleenpainuvin kirjakeikka oli elokuinen Urjalan Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaariin osallistuminen. Vertaisten joukossa oli mahtavaa saada keskustella kirjoista ja kirjoittamista, ja vaikka seminaari kesti vain neljä päivää, tuntuvat seminaarilaiset aivan ikivanhoilta tutuilta. Moneen heistä olen törmännyt eri yhteyksissä seminaarin jälkeen. 

Parasta kirjavuodessa ovat kuitenkin olleet keskustelut lukijoiden kanssa. On aivan ihmeellistä, että ihmiset ovat käyttäneet useita tunteja ainutkertaisesta elämästään minun tekstini äärellä. Ja niin moni on ymmärtänyt, mistä Naarasperhossa on kyse. Ihan kaikki eivät ole, palatkaamme tähän myöhemmin. 

Pitkä prosessi

Naarasperho oli ensimmäinen julkaistu teokseni, mutta se ei ollut ensimmäinen valmis tekstini. Ei sinne päinkään, olen kirjoittanut sitä ennen varmaan kymmenen erilaista romaanikäsikirjoitusta. Lentotähti on ollut melkein kymmenen vuoden projekti, aloitin sen ehkä vuonna 2016. Kirjoitin siitä yhden version, ja sen jälkeen kirjoitin jonkun aivan toisenlaisen käsikirjoituksen, ja sitten kolmannen, ja sitten palasin taas ensimmäisen pariin. Tällä tavalla olen jo ainakin viidentoista vuoden ajan tehnyt useita käsikirjoituksia limittäin ja lomittain. Koska se on kivaa.

Jokaisen kirjoittajan pitää löytää oma alueensa, oma juttunsa. Monille tuo oma alue löytyy omasta elämästä, omasta elämänkokemuksesta, ja hyvä niin. Lukijana en kovin paljon arvosta omaelämäkerrallista kirjallisuutta, koska se tuntuu liian helpolta. Siksi en halua myöskään kirjoittaa omasta elämästäni. On paljon mielenkiintoisempaa eläytyä jonkun toisen nahkoihin ja ottaa selvää jostain sellaisesta, mitä ei ole itse kokenut. Omat kokemukset ja aistimukset tulevat joka tapauksessa mukaan kaikkeen kirjallisuuteen, mutta en halua niiden olevan kaikki. 

Koska olen musiikinopettaja, musiikkikriitikko ja muusikko, päättelin, että lienee järkevää, että kirjoitan jotain musiikkiin liittyvää. Tässä on Lentotähden varhaisin lähtökohta. Musiikki on sikälikin hyvä lähestymiskulma, että ainakin kotimaisessa kirjallisuudessa löydän aina virheitä kun luen musiikkia käsitteleviä kaunokirjoja. Milloin kitaravahvistimen malli on väärin kirjoitettu, milloin oktaavialat ovat väärässä järjestyksessä, milloin mitäkin väärää. Ainoastaan Juha Itkonen ja Kjell Westö kirjoittavat musiikista virheettömästi. 

Toivo Kuulan kuolema

Popmusiikki on kaikille tuttua, joten arvelin, että taidemusiikki eli klassinen musiikki voisi tarjota paremman ponnahdusalustan. Siinä on enemmän koluttavaa. Toki se saattaa myös rajata lukijakuntaa, mutta minua ei yhtään haittaa, jos näin käy. Eikä siinä ole mitään elitististä: eikö jokaista kiinnosta se, mistä ei ehkä vielä tiedä? 

Suomalaisen taidemusiikin historian suurin mysteeri on Toivo Kuulan kuolema. Siinähän minulla on erinomainen aihe. Aloin perehtyä asiaan. Luin Kuulan elämäkertoja, kirjeitä, vaimonsa päiväkirjaa, kansalaissodan historiaa, Paavo Haavikon aihetta käsittelevän kirjan, ja kaikkea muuta tuohon kuohuvaan aikaan liittyvää. Luin myös monta väitöskirjaa 1900-luvun alun mielisairaanhoidosta. 

Vappuyönä 1918 joku ampui kuulan säveltäjän kalloon Viipurin Seurahuoneen pihalla, kaikin puolin pimeissä olosuhteissa. Kuula eli vielä parisen viikkoa ja kuoli sitten sairaalassa. Seurasi oikeudenkäyntejä, joissa syyllisyys saatiin tarkentumaan kahteen tekijään. Toinen ammuttiin pakomatkalla, toinen hukkui purjehdusreissulla. Koska mukana oli sotilaita, kaikkea verhosi suuri hämäryys. 1900-luvun kuluessa silloin tällöin tuli esiin pieniä pilkahduksia tapauksesta. Esimerkiksi 1960-luvulla Suomen Kuvalehteen kirjoitti ampumisen lapsena nähnyt nainen. Hän muisteli, että tekijä olisi ollut pienikokoinen. Mitään ei kuitenkaan selvinnyt. 

Nykyajassa odotukset kohdistuivat vuoteen 2018, koska oikeudenkäyntien asiakirjat vapautuivat sadan vuoden jälkeen salassapidosta. Yle teki Toivo Kuulan kuolemasta juttusarjan, ja ainakin yksi podcast-sarja aiheesta ilmestyi. Mitään ei vieläkään selvinnyt. Eikä taida koskaan selvitäkään, mikä on hyvä juttu Lentotähden näkökulmasta. 

Toki tarinani on fiktiota, eikä se kaadu, vaikka minkälainen totuus sen päälle putoaisi. 

Kirjoituskurssit

Lentotähden ensimmäinen versio ei tietenkään ollut nimeltään Lentotähti, vaan Valkea. Se oli kuvitteellinen Toivo Kuulan päiväkirja, joka sijoittui hänen kuolemaansa ympäröiviin hetkiin. Jos oikein muistan, se oli minä-muotoinen. Sen lisäksi siinä oli mukana hänen vaimonsa Alma Kuulan kuvitteellinen näkökulma. 

Halusin haastaa itseni kielellisesti, joten kirjoitin tekstin vanhaan tyyliin. Ei sellaisella kielellä, jota 1900-luvun alussa oikeasti käytettiin, vaan sellaisella, josta syntyy jollain lailla ”vanha” vaikutelma. Se oli kivaa, sillä eihän mikään palkitse ihmistä niin kuin haasteissa onnistuminen. Monet pitävät sellaista jopa onnellisuuden lähteenä, ja minä uskon heitä jotka niin sanovat. 

Huomasin, että Turun yliopisto järjestää luovan kirjoittamisen Mestarikurssin. Se oli kallis, ja sinne päästäkseen piti olla valmis käsikirjoitus. Minullahan oli sellainen, ja rahatkin minulla oli. Hakemus siis sisään ja odottamaan. Pääsin sisään, ja se tuntui upealta. Aamuset-lehti teki hiljattain minusta jutun, jossa roikun yliopiston ovenkahvassa ja muistelen hetkeä, jolloin ensimmäisen kerran astelin Mestarikurssille. Motivoituneessa porukassa oli hienoa jutella kirjoittamisesta, ja pienryhmämme onnistui vieläpä saamaan Petri Tammisen kirjailijatutoriksi. 

Tammisen kirjoitustyyli on niin kaukana tästä minun kehittämästäni vanhasta tyylistä kuin olla voi. Hän jaksoi silti lukea tekstini kiltisti läpi, marginaalissa saattoi lukea lakoninen huomautus ”pursuamisesta” tai muusta sellaisesta. Kurssin aikana opin valtavasti, etenkin siitä, mitä ei sovi kirjoittaa. Ei lauseenvastikkeita, ei nokkelia sanaleikkejä, ei kikkailuja. Ei värikkäitä verbejä dialogien yhteyteen, vaan että joku vain ”sanoi”. Kill your darlings, näytä älä kerro, kaikki oleelliset jutut tulivat konkreettisesti ja vaivannäön kautta tutuiksi. Ilman tuota kurssia en osaisi kirjoittaa ollenkaan niin kuin nyt ehkä osaan. 

Käsikirjoitus muuttui todella rajusti. Välillä vaihdettiin minäkertojasta hän-muotoon, sitten taas takaisin. Välillä tekstissä oli nykyaikaan sijoittuva mysteeri, sitten otin sen taas pois. Jos päähenkilö kärsii (niin kuin Kuula tarinassani teki), ei ole hyvä laittaa sanoja hänen omaan suuhunsa. Omasta kurjuudesta valittaminen on tylsää. Okei, siis joku muu ääneen. 

Myöhemmin kävin pari muutakin kirjoituskurssia, ja miljoonan muokkauksen jälkeen käsikirjoituksesta tuli se Lentotähti, joka on nyt kirjastoissa ja kaupoissa. 

Intertekstuaalisuus

Tekstiin on hauskaa laittaa pieniä asioita, jotka aukenevat vain harvoille. Lentotähdessä tällaisia on paljon. Sitaatteja, lainauksia, oikeita ihmisiä, oikeita tilanteita, varastettuja asioita, monenlaista intertekstuaalisuutta. Ehkä Lentotähti on postmoderni kirja, en tiedä. 

Moni on sanonut Naarasperhon ja Lentotähden arvioissa tykänneensä ”Norhan runollisesta kielestä”. Se ilahduttaa minua suuresti, mutta on sanottava, että tuo runollisuus ei ole mikään minun tyylini. Se on tyyli, jonka valitsin näihin kahteen kirjaan. Jos vielä saan jotain julki, kieli tulee olemaan toisenlaista. Ei ole hyvä juuttua yhteen asiaan. Vaikka se olisi kuinka hyvä. 

Sähköiset formaatit

Mainitsin edellä, että ihan kaikki eivät ymmärtäneet, mistä Naarasperhossa on kyse. Naarasperho julkaistiin samaan aikaan sekä fyysisenä kirjana, e-kirjana että äänikirjana. Huonoimmat palautteet Naarasperho on saanut lukuaikapalveluissa, ja luulen, että siinä on kyse kohtaamisongelmasta. Äänikirjoja kuuntelevat he, jotka arvostavat sujuvaa ja vaiherikasta juonenkuljetusta, onhan sellaista helppo kuunnella. Naarasperho ei kuitenkaan ole juonivetoinen kirja, tai jos sen sellaisena lukee, todennäköisesti pettyy. Eihän siinä tapahdu kummoisia. Pääpaino on kielessä ja päänsisäisissä asioissa, ei värikkäissä tapahtumissa. Kieli ja psykologiset painotukset toimivat parhaiten fyysisessä formaatissa, jossa pystyy pysähtelemään ja kääntämään sivuja taaksepäin silloin kun siltä tuntuu. Äänikirjassa toimivat toisenlaiset asiat. 

Siksi päätin, että Lentotähdestä ei tehdä äänikirjaa ollenkaan, ainakaan näillä näkymin. E-kirja tulee kesäkuussa, eli puoli vuotta fyysisen kirjan jälkeen. Tämä on ymmärtääkseni yleinen tapa tällä hetkellä. Aika näyttää, onko se viisas ratkaisu. 

Frank Martelan onnella ei ole historiantajua

Neljä vuotta sitten luin Frank Martelan kirjan Elämän tarkoitus, se oli oiva opus. Nyt Martelalta ilmestyi uusi kirja samasta aihepiiristä, joten pitihän sekin lukea. 

Näiden kahden kirjan aihepiirit ovat hyvin samanlaiset, mikä johtunee siitä, että onnellisuus kiinnostaa ihmisiä. Valittiinhan Suomi taas kerran maailman onnellisimmaksi maaksi. Ja tämä kirja (kuten edellinenkin) on menossa kansainväliseen levitykseen. 

Alaotsikko lupaa ”epätyypillisiä elämänohjeita”, mutta valitettavasti sellaisia en tästä juuri löydä. Latteuksia kyllä. Ei nyt ihan live, love, laugh -tyylisiä, mutta aika läheltä liippaa. Martela ei oikein tarjoa oivalluksia eikä kirjoita akateemisesta kulmasta, hän tähtää isoille markkinoille. Ilmeisesti juuri niille, joilla myydään huoneentauluja ja muuta rihkamaa. Ja self help -kirjallisuutta. 

Kirjan pääidea on energisoidun tyytyväisyyden käsite. ”Se, mikä ikinä sinua sattuukaan liikuttamaan, on se, mitä sinun pitäisi tehdä. Hiiteen ne, jotka nauravat tai pilkkaavat valintojasi!” Martela ohjaa lukijaa kilpailemisesta kilvoitteluun, ei saa olla liian tosissaan. Ihan hyviä ohjeita, mutta…

Timo Airaksinen kirjoitti parikymmentä vuotta sitten kirjan Onnellisuuden opas, jota suosittelen tämän sijaan. Se on mielestäni näkemyksellisempi. Siinä onnellisuus ankkuroidaan projekteihin, joiden loppuun saattaminen tuottaa onnellisuutta ja tyytyväisyyttä. Esimerkiksi kirjan lukeminen on tällainen projekti.

Mielenkiintoista on, että tässä Martelan kirjassa ei Airaksisen kirjaa mainita ollenkaan, vaikka Martelalla on selvä suhde, opponentin asenne Airaksisen tekstiin: ”- - projektikeskeisessä elämäntavassa elämäsi arvo alkaa määräytyä sen mukaan, kuinka hyvin onnistut tavoitteidesi saavuttamisessa. Ei edistystä, ei arvoa”, Martela kirjoittaa. Mainitsematta Airaksista. Outoa.

Frank Martela: Älä etsi onnea. Epätyypillisiä elämänohjeita nykyihmiselle

Gummerus

Miltä Muumilaakson kieli näyttää nyt?

Muumien kanssa tuli vietettyä aikaa silloin kun lapset olivat pieniä. Taikatalvi-kirjaa en muista lukeneeni, joten otin sen kouluun lukutuokiokirjaksi. Luin kirjaa siis neljänä päivänä viikossa kymmenen minuuttia kerrallaan, mikä ei tietenkään ole millekään kirjalle eduksi, mutta hyvin tuo kulki silti.

Eniten minua kiinnosti Tove Janssonin kieli: miltä se näyttää nyt, kun olen itse kirjoittanut kaksi kirjaa ja käynyt kirjoituskursseja? No, kieli on upeaa. Kirkasta, kaunista, aivan mestarillista. 

Ja Taikatalven tarinassa on kiehtova tunnelma, mystinen mutta kuitenkin turvallinen. Jännää, että nimenomaan tuo turvallinen tulee ensimmäisenä nyt mieleen kun kirja tuli luettua. Kaipa Muumeihin liittyy niin paljon kaikenlaisia muistoja ja assosiaatioita. 

Erityisen koherenttina en kuitenkaan tarinaa osaa pitää. Se lienee lastenkirjojen tapa pitää yllä mielenkiintoa: kaikenlaista yllättävää tapahtuu, ja pitääkin tapahtua.

Tove Jansson: Taikatalvi

Suom. Laila Järvinen

WSOY

 

Miksi lakkasimme lukemasta?

Luin alkuviikosta Leea Lakan Kapina pulpetissa -kirjan, jossa viitattiin mielenkiintoiselta vaikuttavaan kirjaan nimeltä Miksi lakkasimme lukemasta? No, tietenkin otin tuon kirjan luettavakseni, miksi ihmeessä en ottaisi. Tässä ei ole mitään ihmeellistä, mutta siinä on, että myös Heikkilän kirjassa viitataan Lakan kirjaan. Olenko joutunut luuppiin? 

No en ole, tuo ei ihan pidä paikkaansa, koska Heikkilä viittaa Lakan väitöskirjaan, jonka pohjalta kapinakirja on tehty. 

Miksi lakkasimme lukemasta on tosi mielenkiintoinen kysymys, se pohdituttaa ainakin tätä opettajaa. Useimmiten koulussa, kun äikänopet päivittelevät viikoittain opiskelijoiden olematonta lukemista, mutta myös silloin, kun sattuu huomaamaan, että koulussa on paljon opettajia, jotka eivät hekään juuri lue. Kuka sitten lukee jos ei opettaja? 

Lukeminen on arvotettu korkeammalle kuin yksikään toinen kulttuurinalue. Lukeminen ”tuntuu olevan eräänlainen kaikkia haastateltavia yhdistävä kruununjalokivi kulttuuriosallistumisesta puhuttaessa. - - Vain kirja onnistuu olemaan aito muistin ja mielikuvituksen jatke.”

Kirjablogin pitäjä ei oikein enempää voisi olla samaa mieltä. 

Heikkilä on tehnyt kahdenlaista tutkimusta, määrällistä ja laadullista. Numeroiden valossa näkyy, kuinka lukemiseen käytetty aika vähenee koko ajan, se on tehnyt niin jo pitkään. ”Määrällinen tarkastelu osoitti, että suomalaisten vapaa-ajalla luettujen kirjojen määrä kaikkiaan vähenee 1980-luvulta nykypäivään tultaessa. Lukemisen väheneminen kuitenkin eriytyy voimakkaasti. Korkea koulutus ennustaa aktiivista lukemista, matala koulutus vähäistä lukemista. Nuorin ikäryhmä katoaa aktiivilukijoiden joukosta. Naiset lukevat kaikkiaan enemmän kuin miehet, ja ero kasvaa. 

Haastatteluissa Heikkilä on sitten pureutunut ilmiöön yksityiskohtaisemmin, tutkimalla Pierre Bourdieun määrittelemän matalan statuksen väkeä; heitä, joilla on vain vähän kulttuurista pääomaa. Aineistosta löytyi kolmenlaisia lukemiseen liittyviä puhetapoja, jotka Heikkilä on nimennyt hyväksynnäksi, käytännöllisyydeksi ja uhmaksi. Ensin mainitut lukevat ja arvostavat lukemista, keskimmäiset hakevat itselleen hyvää oloa ja viimeksi mainitut inhoavat lukemista. Uhmaajatkin kuitenkin lukevat ainakin jotain, mutta riittääkö se? Ei riitä, koska lukematon putoaa yhteiskunnan kelkasta.

Ja elää vähemmän, niin kuin jokainen lukeva ihminen tietää.

Hyvän tutkimuksen ohessa tulee muutakin mielenkiintoista tietoa. 

Tiesitkö, että kirja-ala on ensimmäisiä aloja, joilla työntekijöille on ryhdytty maksamaan tuntipalkkaa? Tai että kirjat olivat ensimmäisiä kaupallisia joululahjoja? Tai että kirjat ovat olleet ensimmäisiä tuotteita, joihin on laitettu viivakoodit? Minä en tiennyt. 

Riie Heikkilä: Miksi lakkasimme lukemasta? Sosiologinen tulkinta lukemisen muutoksesta

Gaudeamus

Perusasiat kunniaan koulussa

Vuonna 2013 ilmestyi Apina pulpetissa, kirja, jossa Tommi Hoikkala ja Petri Paju istuivat vuoden peruskoulun pulpetissa tutkimassa ysiluokkalaisten yhteisöllisyyttä. Tuore Kapina pulpetissa toistaa asetelman: Leea Lakka istui lukuvuoden verran ysiluokan takapulpetissa. Tällä kertaa näkökulmana on lukeminen ja kirjoittaminen sekä taitojen eriytyminen.

Lakka teki kokemuksistaan väitöskirjan, joka on luettavissa ilmaiseksi netissä. Tämä kirja kertoo yleistajuisesti siitä, miltä tuo vuosi näytti tutkijan silmin. Lakka mietiskelee takarivin olemusta, sukupuolieroja, lukutaidon ulottuvuuksia, koulun muuttumista, digitalisaatiokehitystä, mopoja, liikuntaa, ammattikoulua ja lukiota, äänikirjoja ja paljon muutakin. 

Kirja on opettajalle todella mielenkiintoinen, eikä sen lukemisesta haittaa ole muillekaan. Hyviä huomioita on paljon, esimerkiksi siitä, kuinka koulun tehtävä on kertoa jokaiselle oppilaalle, millainen hänen roolinsa ja asemansa on suhteessa muihin.

Tai kuinka digitalisaatiossa usein kuulee sanottavan, että tämä on sitä alkukankeutta. Jota on nyt ollut jo 25 vuotta. Tätä kuulen viikoittain itse opehuoneessa, kun kollegat tuskailevat laitteittensa ja palveluidensa toimimattomuutta. Musiikinopettajana saan käyttää Applen tietokonetta, jossa (kop kop) moisia ongelmia ei ole. GarageBand on tarpeeksi iäkäs ohjelma, lastentaudit ovat takana. 

Tutkijan pitää istua takarivissä, koska eturivistä ei kykene havainnoimaan mitään. Siksi takarivi saa kirjassa erittäin paljon huomiota. Ja se onkin mielenkiintoista. Eikä juuri mikään ole yllättävää. Takarivissä pätevät ikiaikaiset totuudet: vältellään tehtäviä, ollaan poikia, matkalla amikseen. Työskentely mitoitetaan tasan siihen, mitä on vaadittu. Pitkä teksti on liikaa, ja jos oikea vastaus on lukemisen takana, vastaus jätetään mieluummin kirjoittamatta. Valitettavasti tämä pätee nykyään myös lukioon.

Lukutaidosta Lakka kirjoittaa: ”Nykyään ajattelen, että lukutaidon heikkeneminen on monen yhteiskunnallisen kehityskulun sivutuote. Se, miten työ, varakkuus, terveys ja osallistuminen jakautuvat yhteiskunnassa, noudattaa samaa logiikkaa kuin heikon lukutaidon taustalta löydettävät tekijät. Ongelmat kasautuvat kiihtyvään tahtiin, lukutaito keikkuu kuorman päällimmäisenä. Suhtaudun yhä penseämmin ratkaisuihin, joissa oppilas kerrallaan koetetaan innostaa lukemisen äärelle.”

Eriarvoistuminen ei ole koulun syytä, mutta koulun toivotaan silti korjaavan tilanteen. Se on ymmärrettävää, mutta epäreilua.

Mitään taikasauvaa tilanteen korjaamiseksi ei kirjasta löydy. Mutta viisautta kyllä: ”Tarvitaan enemmän arkista lukemista, enemmän jämäkkää työskentelyn edellyttämistä, enemmän opettajille selkänojaa vaatia työskentelyä. Toisin sanoen ’kaurapuuroratkaisua’, arkista tekemistä.” 

Jokainen pitkään opetustyötä tehnyt tietää tuon. Perusasiat kunniaan. Ja lisäisin vielä, että jos on kyllästynyt opettamiseen, pitää siirtyä kokonaan pois koulusta eikä lähteä hankehumppaan. Siitä kun on vain haittaa niille perusasioille. 

Leea Lakka: Kapina pulpetissa

Nemo

Kaunokirjallisuus on sanaleikkien yläpuolella

Kirjoituskurssilla olen oppinut, että sanaleikkejä ja muita näppäryyksiä ei sovi kaunokirjallisuudessa viljellä, ainakaan jos pyrkii vähänkään korkeakirjallisempiin tavoitteisiin. Syynä on epäilemättä se, että kaunokirjallisuus on sellaisen yläpuolella, tätä ei tosin kukaan ole koskaan ääneen sanonut.

Tästä syystä minua hiukan epäilytti, kun postista tuli Jussi Huhtalan Verenkeitin. 

Tämä on siis mainokseksi merkittävä, minkä edelleen vasten mieltäni tähän kirjoitan. 

No, Verenkeitin ei ole nimenä sanaleikki tai pikkunäppäryys, vaan se yksinkertaisesti asemoi kirjan tapahtumia Pohjanmaalle. Nimellä on toki kaksoismerkitys, mutta sitä ei erityisesti alleviivata. Kirja saa siis synninpäästön. 

”Kulttuuritoimittaja Mikko J. Koivu on katkaissut siteet sukuunsa ja pakenee lapsuutensa traumoja rinnakkaiseen todellisuuteen. - - Kun äiti katoaa sieniretkellä salaperäisesti, Mikon on vastentahtoisesti palattava kotiseudulleen Etelä-Pohjanmaalle ja kohdattava menneisyyden aaveet silmästä silmään. Samalla hän löytää uudestaan jotain, jonka on ravistellut itsestään irti.”

Näin sanoo takakansi, ja kuvaus pitää tietenkin paikkansa. Sukusiteet ja ihmissuhteet, kohtaamiset ja kohtaamattomuudet ovat tarinan keskiössä. Huhtalan kieli on luistavaa, ja vaikka siinä on huumorin pilkahduksia, yleissävy ei ole koominen, enemmänkin lämmin ja lempeä. Kirjan parasta antia ovat huimat juonenkäänteet, joita Huhtala annostelee taitavasti ja mielikuvituksekkaasti. 

Kuten takakansiteksti kertoo, välillä piipahdetaan rinnakkaistodellisuudessa, peilimaailmassa, ja se piristää kerrontaa mukavasti. Mutta siellä vain piipahdetaan. Pääosin ollaan arjessa, jossa tapahtuu paljon. Niinhän kirjallisuutta on vissiin jossain kuvattu: se on arkea, josta on poistettu tylsät kohdat. 

Oman esikoisromaanini Naarasperhon ensimmäistä lausetta mietin todella paljon ja hartaasti, ja se kuuluu näin: ”Päivänen paistaa Suomen sydämeen.” Tämän kirjan ensimmäinen lause ei ole kaukana siitä: ”Aurinko homottaa.” Eihän tuolla tavalla alkava kirja voi olla huono. 

Jussi Huhtala: Verenkeitin

Enostone kustannus

Kaikkea sopivasti

Sanna Kotajärven Pimeydenkylväjät-dekkarisarja starttasi vuosi sitten mainiolla Pimeän peto -kirjalla. Sarjan toinen kirja Valon vapahtajat ilmestyi juuri, ja se jatkaa samalla tiellä.

Niin kuin sarjaan kuuluu, poliisit ovat samoja tuttuja kuin ensiosassa. Pääosassa on Kasper Rahkola, ja hänen privaattielämässään haasteita tuo suhde Milla-kollegaan. Ammatillisia haasteita puolestaan tarjoaa Laitilan Mesijärveltä löytynyt ruumis. Mies on ammuttu mustikanvarpujen sekaan, ja ruumiin viereltä löytyy haudattu ristikoru.

Läheisellä tontilla elää uskonlahko, joka vaikuttaa olevan jollain lailla yhteydessä murhaan. Alkaa selvitystyö, joka etenee aluksi verkkaiseen tahtiin. Arkea ja sen haasteita on mukana tarpeeksi, ihmiset tulevat tutuiksi. Kaikkea on muutenkin sopivasti: toimintaa, suvantokohtia, arvoituksia, etenemistä, pohdintaa, ja myös kertauksia. Uskoa ja uskonnollisuutta pohditaan aika paljon. Turun lähiseudut miljöönä ovat turkulaislukijalle tietysti plussaa, eikä niistä haittaa ole vaikkei turkulainen olisikaan. Lopussa tarinaan tulee sitten oikein kunnon kiihdytys.

Jo ensimmäisessä kirjassa esiintynyt Termos on mainio hahmo: päihteetön laitapuolen kulkija, joka tarjoilee hiukan deus ex machina -tyyppisiä impulsseja tarinaan.

Yksi epäuskottava kohta tarinassa on: koira ei reagoi ovikellon ääneen. Onko sellaista koiraa olemassa?

Kustannustoimittaja on ollut paikoin huolimaton varsinkin lauseenvastikkeiden kanssa, ja sähkökirjassa on muutamia virheitä: lukujen sisällä olevat tyhjät rivit puuttuvat, eikä kirjan kansi ole mukana ollenkaan (siksi tämän postauksen kuva on tuollainen).

Sanna Kotajärvi: Valon vapahtajat

Into

Pieni ja tiukka kerronta näyttää isot asiat selkeämmin

Tämä on mainos. Näin minun pitää ilmoittaa, koska en maksanut teatterilippua vaan olin kutsuvieraana paikalla. Maksoin siis tästä kulttuurielämyksestä suunnilleen yhtä paljon kuin mitä maksan kirjailijalle lukiessani kirjan lukuaikapalvelusta, en mitään. Jotain mätää on Tanskanmaalla, tai jossain.

Oli miten oli, Teatteri Akselissa oli taas mukava vierailla. Erityisen mielenkiintoista oli nähdä näytelmä, jonka näin juuri kolmisen vuotta sitten Kaupunginteatterin isolla näyttämöllä.

Hiljaiset sillat on intiimi näytelmä, jossa on hyvin yksinkertainen juoni. Siksi se sopii ehkä jopa paremmin pieniin puitteisiin kuin isoihin. Tykkään näytelmistä, joissa puhe ja teksti ovat pääasioita. Musiikkia voi kuunnella konserteissa. Siksikin Hiljaiset sillat on hieno teos. 

Ohjaaja Kauno Takaraution tulkinnassa paino on vahvasti ihmisissä ja heidän välisissä suhteissaan. Rakkauden kiemuroissa, elämän perusasioissa. Lavasteet ovat yhtä yksinkertaiset kuin juoni, niitä ei vaihdella, eikä niillä kikkailla. Fokus on tarkka. 

Roolitus osuu maaliin. Pääroolin näyttelevää Heidi Ripattia en ole ennen teatterilavalla nähnyt, hänen suorituksensa on aivan huikea. Luonteva, taitava, pakoton. Ripatti saa Francesca Johnsonin moninaisen tunnemaailman elämään, ja välittymään katsomon perukoille asti. 

Muut näyttelijät ovat ennestään tuttuja Akselin lavalta. Jukka Lahdenvesi on uskottava Robert Kincaid. Vilja Aavikko ja Ville Virta tekevät luonnikkaat lapset, joiden elämää tieto äidin toisesta rakkaudesta muuttaa. Paul Elo ja Laura Koskinen ovat myös oivat rooleissaan. 

Se, kuinka Takarautio toteuttaa näytelmän kertovat osuudet, toimii erittäin hyvin: kertojien jatkuva vaihtelu rytmittää tekstin, ja kerrottujen ja näyteltyjen jaksojen vaihtelu puolestaan rytmittää kokonaisuuden.

Kun asiat ovat isoja mutta kerronta pientä ja tiukkaa, kaikki on kohdallaan. 

Hiljaiset sillat

Robert James Wallerin romaanin pohjalta käsikirjoittanut Sari Niinikoski

Ohjaus Kauno Takarautio

Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

Ydinsodassa on vain häviäjiä

Taina lainasi kirjastosta Ydinsota-nimisen kirjan, joka oli kuulemma hyvä. En ehtinyt lukea kirjaa ennen palautuspäivää, mutta Storytelistä se löytyi. Kirja veti mukaansa, se tuli nopeasti luettua vaikkei ole lyhyt. 

Takakansiteksti sanoo näin:

”Annie Jacobsenin tietokirja Ydinsota on hyytävän yksityiskohtainen kuvaus siitä, miten maailman tuho etenisi ensimmäisestä ohjuksesta lähtien. Maapalloon törmäävän asteroidin lisäksi on vain yksi asia, joka aiheuttaisi maailmanlopun silmänräpäyksessä: ydinsota. Sen alkuun tarvitaan esimerkiksi vain yksi ydinohjus, joka on laukaistu Yhdysvaltoja kohti. Toimittaja Annie Jacobsen esittää tietokirjassaan Ydinsota skenaarion, jossa Yhdysvaltoihin hyökätään ydinohjuksin. Se riittää käynnistämään monimutkaisen päätöksentekojärjestelmän, jossa iskuihin vastataan vastaiskuilla ja jossa päätöksiä tehdään muutamien minuuttien harkinnan jälkeen osin puutteellisilla tiedoilla. Jacobsen on haastatellut lukuisia poliittisia ja sotilaallisia päättäjiä sekä asiantuntijoita selvittääkseen, miten ydinsota voisi alkaa ja miten se todennäköisesti etenisi.”

Kirja ei voi oikein suositella iltalukemiseksi, niin karmaiseva on sen tarina. Kaikki menee, ihan kaikki. 

Meno on vauhdikasta kuin Ilkka Remeksen kirjoissa, ainoastaan sankari puuttuu. Koska sellaisia ei ydinsodassa ole. On vain häviäjiä.

Annie Jacobsen: Ydinsota. Näin maailma tuhoutuisi

Suom. Jouni Avelin

Bazar

Mureneva yliopisto ja mureneva demokratia

Mistä mahdoin päätyä tämän kirjan äärelle? En muista, todennäköisesti luin arvion siitä jostain. Kenties Suomen Kuvalehdestä. Hyvä että päädyin, hyvä että luin. 

Hanna Kuusela on sosiologi ja kulttuurintutkija. Hän on huolissaan yliopistoista ja demokratiasta. Erityisen huolissaan hän on yliopistojen demokratiakehityksestä. Niin huolissaan hän on, että on ottanut osaa mielenosoituksiin, kirjoittanut yleisönosastoihin, ja nyt kirjoittanut kokonaisen kirjan aiheesta.

Ja aihehan on erittäin tärkeä. Olen itse vieroittunut yliopistomaailmasta, joten teki hyvää lukea sen nykytilasta tällainen kirja. Toki olen tiennyt, että yliopistomaailma on julma ja leikkauksissa kurjistuva: kun hain nykyistä musiikinopettajan virkaani, samaan aikaan olin hakemassa myös Turun yliopiston musiikkitieteen yliassistentin virkaa. Onneksi tämän viran täyttöprosessi oli nopeampi, enkä ehtinyt edes lähettää hakemusta yliopistoon. Yliopiston virka olisi ollut vain viisivuotinen, palkka huonompi. Ties missä heitteillä olisin, jos olisin sen viran saanut. En edes tiedä, onko Turun yliopistossa enää musiikkitieteen yliassistentin virkaa. Lieneekö koko musiikkitieteen oppiainettakaan. 

Kuuselan teksti on vihainen hätähuuto yliopiston demokratian puolesta: hallinnon ja yliopiston olemuksen puolesta. Kirjassa on jotain samaa kuin Irene Kajon teoksessa Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta, samaa vimmaa. 

Aihe on kapeahko, Kuusela hakee siihen syvyyttä kirjallisuudesta. Tutkimuksista, runoudesta, proosasta. Ja tietenkin omista kokemuksistaan murenevan instituution syövereissä. Jonkun verran kirja toistaa itseään, mutta tällaisessa esseistisessä tekstissä se ei ole huono asia.

”Elämme jo maailmassa, jossa on normaalia tavoitella tutkintoa ja sen jälkeistä uraa ennemmin kuin sivistystä ja käyttää näiden saavuttamisessa apuna sitten vaikkapa - - tekoälyä.” 

Aivan samaa voin lukio-opettajana sanoa lukio-opiskelun muuttumisesta.

”Demokratian halveksunnasta, fasismilla flirttailusta ja edistyksellisten rakenteiden - kuten sopimusyhteiskunnan - romuttamisesta on tullut myös koulutettujen leikkiä.”

Tästä todistaa esimerkiksi tämän päivän lehti. Tai eilisen. Tai huomisen. Kuuselan syytös on äärimmäisen ajankohtainen, ja tärkeä. 

Hanna Kuusela: Syytös. Muuan akateeminen komitragedia

Vastapaino 

Kirjallisuuden rytmit

Olin viikko sitten Helsingissä Tekstin talon Ketjuklubilla keskustelemassa musiikin ja kirjallisuuden eroista ja yhtäläisyyksistä. Pitkän keskustelun aikana ehdittiin puida aihetta monista kulmista. Yksi oli tietenkin rytmi. Rytmi syntyy siitä, kun jokin toistuu. 

Jon Fosse sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2023. Ensimmäinen suomennettu teos on Aamu ja ilta, lyhyt kirja. Se on erinomainen esimerkki kirjallisuuden rytmeistä, tässä kirjassa rytmi suorastaan pomppii silmille koko ajan. 

Alkusivut menivät hämmennyksen vallassa. Pisteitä ei ole, pilkkuja kyllä. Ja muutama kysymysmerkki siellä täällä. Tätä ei pidä antaa aloittelevan lukijan käsiin, ajattelin, ja ajattelin myös, että miksi Fosse haluaa tällä tavalla lukijaa kampittaa. 

”- - Olain päätä pakottaa eikä pimeys ole enää punaista ja pehmeää ja kaikki äänet ja tasainen jyskytys aa aa no niin aa aa aa no niin ja kas noin aa ee aa ee aa kohinaa aa huminaa aaa vanha joki ja vedessä aa ee aa keinuntaa aa ja aa oo aa kaikki on aa hyvin - -”

Ei ole mitään helppolukuista tämä. 

Myös kirjan muoto on erikoinen: lukuja on kaksi. Ensimmäinen on lyhyt, toinen pitkä. Ensimmäinen kuvaa syntymää, toinen kuolemaa. Tapahtumat ovat hyvin pieniä, mikä on aina hyvän kirjan merkki. Pientä kun on katsottava tarkemmin. 

Ja koko jutun juoni on siellä kielen rytmissä. Sanasto on aivan arkista, varsinaista juonta ei ole, lukijan kaikki huomio on rytmissä. Siinä, miten sanat, ilmaukset, asiat, tapahtumat, repliikit, kaikki toistuvat. Tällä Fosse tavoittaa aivan huikean hienon ja koherentin kertojanäänen, joka kertoo kaiken ajattelun kielellä, ajatuksien logiikalla - ajatuksethan eivät ilmesty jäsenneltyinä lauseina, vaan jonkinlaisina sanavirtoina tai -putkina tai -mökkyinä tai ties millaisissa muodoissa. (Takakansitekstissä Fossen kieltä kutsutaan kyllä melodiseksi, mitä en aivan ymmärrä.)

”- - ja hän panee tupakan pois ja Johannes ajattelee että nyt hän syö koko voileivän sen enempiä ajattelematta, Johannes ajattelee ja hän ottaa voileivän käteensä ja haukkaa sitä ja juo kahvia ja voileipä hupenee ja hän jättää reunat keittiön pöydälle - -”

Mitä pitemmälle teosta lukee, sen paremmalta se tuntuu, ja varsinkin loppupuolen hämäryys on komeaa. Ja aivan loppu on todella liikuttava, melkein naiivilla tavalla. 

Juuri näin tämä kirja piti kirjoittaa ja suomentaa, aivan mestarillinen teos. 

Jon Fosse: Aamu ja ilta

Suom. Katriina Huttunen

WSOY

Kohti kirjallista katastrofia

En muista mistä löysin tämän kirjan, mutta epäilemättä se, että päähenkilöt ovat kirjailijoita, edisti löytämisen asiaa.

Norjalaisen Nina Lykken Emme ole täällä pitämässä hauskaa on mahtava opus. Takakansi sanoo näin:

”Knut on keski-ikäinen kirjailija, joka ei ole onnistunut toistamaan 20 vuotta sitten kirjoittamansa romaanin menestystä. Viimeisimmällä käsikirjoituksellaan hän halusi vastata kriitikoiden syytöksiin, joiden mukaan hän edustaa etuoikeutettua, valkoista keskiluokkaa, mutta kirjaa ei koskaan julkaistu. Kirjamessuilla Knut osallistuu paneelikeskusteluun, vaikka olosuhteet ovat haastavat: yksi kanssapanelisti on hänen ex-vaimonsa uusi aviomies ja toinen on nuori naiskirjailija, joka on tehnyt Knutista naurunalaisen autofiktiivisessä romaanissaan.” 

Kirja on hidas kuvaus matkasta kohti vääjäämätöntä katastrofia, tuota kohtaamista kirjamessuilla. Ja sellaisena se on aivan mestarillinen: monitasoinen, hauska, älykäs, eikä juurikaan ennalta-arvattava.

Ja koska päähenkilöt ovat kirjailijoita, kirjassa puidaan kirjallisuutta monista kulmista. Abiturientit eivät saa edes yhtä kirjaa luettua, Knutin kouluvierailu on huikean lystikäs kohtaus - ja valitettavan tosi. Mistä nykyään saa kirjoittaa? Millaista on provosoiva kirjallisuus? Ja niin edelleen. 

Lykken kieli on komeaa, samoin Sanna Mannisen suomennos. 

”Hän kävelee sopivan päättäväisin askelin eikä käännä päätään kahvilan suuntaan enempää kuin täsmälleen sen verran kuin on luonnollista kääntää päätään kohti ääniä, ihmisiä ja värejä, sillä tavalla kuin keskimääräinen henkilö kääntyisi, sellainen keskimääräinen henkilö, jota ei ole olemassakaan mutta jonka voi teeskennellä olevan olemassa ja jota voi käyttää tukena ja ohjenuorana, ja tässä hän kävelee täysin luontevasti, täysin rennosti.”

Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa

Suom. Sanna Manninen

Gummerus

Huonomuistinen lukee uudestaan

Muistaminen on mielenkiintoista. Viimeisin Rosa Liksomilta lukemani teos on Väylä, joka jäi jossain kiireessä kesken, siksi siitä ei ole blogikirjoitusta. Se on kirjoitettu meänkielellä tai ainakin pohjoisella murteella. Kun nyt aloin lueskella Liksomin varhaistuotantoa, jota luin paljonkin 90-luvulla, minulla oli selkeä kuva päässäni: nekin on kirjoitettu pohjoisella murteella.

No eipä ole. Sijoittuvat Helsinkiin ja melko helsinkiläisellä kielellä ne kulkevat. Ainakin esikoisteoksessa.

Hytti nro 6:n olen myös lukenut, aikana ennen blogin olemassaoloa. Siitä muistin kaksi asiaa: että junassa ollaan, ja toinen muistikuva oli että Volgaa työnnetään kurassa. 

Aika pitkään sain lukea ja ihmetellä että eikö tuo ainoakaan muistikuva auton työntämisestä pidä paikkaansa, mutta tulihan se sieltä, aivan kirjan loppumetreillä.

Mutta kyllä tämä on hieno kirja, aivan mestarillisen hieno. Tässä kolme perustelua. 

1. Ahdas rajaus: ollaan hyvin pienessä tilassa, ja enimmäkseen henkilöhahmoja on vain kaksi, tyttö ja mies. Toinen puhuu, toinen kuuntelee.

2. Jotain kohti: juna menee Venäjän halki Ulan Batoriin. Rakenne on äärimmäisen selkeä. 

3. Jotain alla: miksi nämä kaksi haluavat tehdä näin pitkän ja vaivalloisen matkan? Sehän tietysti selviää aikanaan, tipoittain. Ja parasta motiiveissa on, ettei niiden tarvitse olla tajunnanräjäyttävän kokoisia, vaan pienet syyt riittävät, ihmisenkokoiset.

Liksom näyttää sen, mistä Mihail Šiškin kertoo hienossa kirjassaan Sota vai rauha. Hytti nro 6 on musiikkia, kirjallisuutta, tapoja, asenteita, ajatuksia, ravintolaorkesterin yhtenäiset puvut. Liksom näyttää venäläisen kulttuurin, sielun, tavan nähdä maailmaa. Joka on nyt vielä ajankohtaisempi kuin tämän teoksen ilmestyessä, valitettavista syistä. Kovaa on elämä, ihan kaikki on rempallaan, ihmiset tylyjä. Yksilöitä kuvataan, mutta samalla yhteiskuntaa.

”Mutta ei, katsohan, sellaista ei ole vielä keksitty, mitä venäläinen ei siedä. Me kestetään kaikki.”

”Jos yksilö tekee virheen, siitä vastaa koko ryhmä. Se on maailman tehokkain hallintotapa.”

Kieli on moniulotteisen vivahteikasta ja informatiivistakin. Toistonkin voima on käytössä, esimerkiksi kaupungeista poistuttaessa tulee aina samoin muotoiltu näkymä. Tapahtuma-aika selviää lopussa, epäsuorasti. Ollaan 1980-luvun puolivälissä.

Yksi häiritsevä virhe kirjassa on: voucher on kirjoitettu joka kerta väärin.

Rosa Liksom: Hytti nro 6

WSOY

Lukutuokiosatoa

Meillä Luostarivuoren Lyseon lukiossa otettiin syksyllä 2024 käyttöön lukutuokiot. Joka päivä koko koulu lukee kymmenen minuuttia, sekä opiskelijat että opettajat. Lukea saa mitä tahansa, kunhan se on paperilla. Digikirjakaan ei siis käy. Jos opiskelijalla ei ole omaa kirjaa, opettaja antaa hänelle sellaisen. Kokeilu kestää lukuvuoden. 

Vaikka muusta opetuksesta lähtee minuutteja pois, tämä on erinomainen idea. Ja se on toiminut alusta lähtien loistavasti, väki hiljenee nopeasti kirjallisuuden ääreen, joka päivä. Valitsin ensimmäiseksi omaksi lukutuokiokirjakseni Leena Lehtolaisen dekkarin Turmanluoti, joka oli Kirjan ja ruusun päivän erikoisjulkaisu vuonna 2018. Sen sai ilmaiseksi, kun osti jonkun kirjan kirjakaupasta. Ohut ja kevyt kirja oli hyvä valinta, koska opettajana ei pysty keskittymään kovin vaativaan luettavaan, ja lukutuokio on toisaalta lyhyt. 

Turmanluodissa Lehtolaisen vakiokasvo Maria Kallio joutuu uuteen tilanteeseen, kun hänen miehensä aloittaa metsästysharrastuksen. Kohta yksi jahtiporukan jäsenistä kuolee, ja Kallion mies joutuu epäiltyjen listalle. 

Kirjan juoni on aika lailla yhtä ohut kuin kirjakin, eikä kovin kummoisia oivalluksia matkalla synny. Mutta viihdyttävää luettavaa tämä on, oikein sopivaa esimerkiksi juuri lukutuokioihin. Seuraavaksi perehdyn lukutuokioissa Muumeihin. 

Leena Lehtolainen: Turmanluoti

Kirjakauppaliitto

Kontrasteja niin kuin Paul McCartney on meille opettanut

Minulle selvisi vasta pari viikkoa sitten, että Paulin taikakaulin on alun perin Beatlesin kappale. Enkä siis ollut koskaan aiemmin kuullut Maxwell’s Silver Hammeria, mikä oli itselleni valtava yllätys ja ihme. Näinkin vanhana voi löytää jotain uutta, jopa Beatlesilta.

Ja herranjestas että kolahti, korvamatona se on soinut siitä lähtien. Tuo biisi on kerrassaan mainio, ja toteutus varsinkin uusimmassa miksauksessa on loistelias. Erityisen siitä tekee se valtava kontrasti, joka on sarjamurhaajasta kertovan sanoituksen ja hilpeä musiikin välillä. Ikään kuin McCartney olisi huomannut että When I’m 64 -biisissä sanat ovat liian linjassa musiikin kanssa ja korjannut sitten tilanteen Maxwellissa. 

Täsmälleen sama idea on Karsten Dussen esikoisromaanissa Murhat ja mindfulness. Siinä törmäytetään erittäin raaka väkivalta ja mindfulness-höpsötykset. Tästä yhdistelmästä syntyy kerrassaan herkullinen tarina. 

Björn Diemel on lakimies (niin kuin kirjailijakin), joka menestyy huikean hyvin. On vaimo ja lapsi, ja ulkoisesti kaikki kohdallaan. Mutta sisäisesti ei, koska työt vievät kaiken Björnin ajan. Lasta ei ehdi nähdä, avioliitto on hajoamassa. Ja päämies on suuren luokan rikollinen.

Dusse ajaa Björnin toinen toistaan pahempiin ja verisempiin ja mielikuvituksellisempiin konflikteihin, mutta koko ajan hilpeässä hengessä. Myös fokus pysyy: murhat ja mindfulness ovat molemmat tarinan keskiössä ihan koko ajan. 

Tätä on kehuttu jo vaikka missä, mutta toistan saman kuin muut: aivan loistava kirja, sopii kenelle tahansa. 

Ja on tämä kuulemma Netflixissäkin, jos ei kirjoja osaa lukea.

Karsten Dusse: Murhat ja mindfulness

Suom. Anna Kilpi

Aula & co