sunnuntai 15. marraskuuta 2026

Essee tai autofiktio tai omaelämäkerta, ihan siitä musiikin vierestä

Tämä teos on osunut silmiini jo monesti, ja siinä kiinnostaa moni asia. Esimerkiksi euroviisut, niitä kun on myös minun seuraavassa romaanissani. Finlandia-ehdokkuus kai sai minut lopulta tarttumaan tähän.


Olin itse asiassa tarttua tähän jo joskus aiemmin, mutta äänikirjan yli 10 tunnin kesto pelästytti: tämähän on joku mammutti! Mutta eihän tämä ole mammuttia nähnytkään, en todellakaan tiedä, miten äänikirja voi olla noin pitkä. (En siis koskaan kuuntele kirjoja, vaan luen niitä.)

Finlandiarivissä Erra seisoo todennäköisesti siksi, että tämä on virkistävän erilainen kirja. Tämä on kaiketi esseeromaaniksi luokiteltu. 

Jos esseeromaani on sellainen, missä kirjoittaja kulkee sitaatista toiseen eli briljeeraa lukeneisuudellaan (eli on poiminut hiljattain lukemistaan kirjoista satunnaisia viisaita virkkeitä), tämä ei ole esseeromaani. On täällä sitaattejakin, mutta vähän.

Sen sijaan tämä on kepeää, melkeinpä jutustelevaa ajatusten virtaa, mitä ilmeisimmin asioita ja muistoja, jotka ovat tulleet kirjoittajan eteen tai mieleen. Niitä sitten pureskellaan, ja mikä on pureskellessa. Lukija viihtyy.

Tämä on myös eräänlaista autofiktiota, tuoreesti rajattua. Tai tämä on myös eräänlainen omaelämäkerta. Niin kuin kaikissa elämäkerroissa, suurin osa elämästä jää tämän ulkopuolelle. Rajaus on se, mistä taideteoksen arvo viime kädessä syntyy.

Toisin kuin nimestä voisi päätellä, musiikkia tässä ei lopulta ole ollenkaan. Ei ole säveliä, rytmejä, muotoja tai sointivärejä - musiikkia käsittelevissä kirjoissa ei useinkaan ole. Musiikkia ei ole, koska populaarimusiikista ei ole mitään sanottavaa musiikin kohdalta, vain musiikin vierestä. Mutta runoutta ja euroviisuja on paljonkin, ja monenlaista hauskaa ja vakavaa asiaa siitä musiikin ympäriltä ja vierestä. 

Satu Erra: Rondo ja modulaatio. Runoista, euroviisuista ja ymmärtämisestä

Tammi 


perjantai 6. marraskuuta 2026

Vanhenemisesta ja luopumisesta

Kirjailijatoveri suositteli minulle Sirpa Kähkösen uusinta kirjaa. Kilttinä tietenkin tottelin ja luin Mariuksen.


Eipä ihme, että suositteli: Marius muistuttaa monessa omaa Kultalyhtyäni. On yksinäinen hahmo mökillä, on toinen, joka ei ole läsnä, ja on klassista musiikkia. Juonta ei kovin paljon ole. Aiheena on ajan kuluminen, ja kirjat ovat vieläpä täsmälleen saman pituiset, e-kirjoina ainakin. 

Minusta tämä on parempi kuin Finlandia-palkittu 36 uurnaa. Marius on yhtenäisempi, keskitetympi. Tämä kirja on vanhenemisen, luopumisen ja hyvästijätön kuvaus, kaunis ja kiitollinen.

”- - isoäiti oli sanonut: ’Nyt minulla on vielä yks tehtävä. Muuttua semmosesta, joka on, semmoseks, jota ei ennee oo.’” Jotain samanlaista Lili on nyt tekemässä. Lili viettää helteistä kesää siirtolapuutarhamökillä Helsingin keskustan liepeillä ja muistelee elämäänsä. Hän miettii naiseutta ja miehiä elämässään. Välillä tulee lyyrisiä purkauksia, välillä ollaan kiinni arjessa. Parasta on, että juuri mitään ei tapahdu, kaikki on pientä - ja silloin pienikin on suurta.

Välillä sukelletaan Lilin muistoihin, nuoruuden Grand Touriin Ranskassa. Siellä Lili tapaa Peter Quincen, joka on oikeassa maailmassa englantilainen näyttelijä tai hahmo Shakespearen Kesäyön unelmassa.

Marius on hyvin lähellä Joel Haahtelan viimeisimpiä kirjoja, sekä ilmaisultaan että tunnelmaltaan. Kieli on rikasta ja lyyristä, viittauksia elokuviin ja kirjallisuuteen on epäilemättä enemmän kuin kykenen tunnistamaan.

Sirpa Kähkönen: Marius

Siltala

 

tiistai 27. lokakuuta 2026

Lämpöä, suomalaisia esineitä ja kolme kuolemaa

Laura Arikan Kuolema Farlaxissa -sarja starttasi maaliskuussa Synkeällä juhannuksella, ja jo nyt on julki sarjan toinen osa, Petollinen joulu. 


Hahmokavalkadi on siis jo edellisestä osasta tutuksi tullut, ja amatöörietsivä Sofie on tässäkin tarinan keskushenkilö ja moottori. Sarjan parasta antia on sen tunnelma, jota tämän kirjan takakannessa luonnehditaan ”glöginlämpimäksi”. Hahmoja on paljon, mutta lukija pysyy hyvin mukana, koska niitä ehditään pitkässä tarinassa syventää mukavasti. 

Kirja alkaa hienolla prologipanoroinnilla, jossa maassa makaava mies havainnoi ympäristöään. Mies osoittautuu kuolleeksi, ja siitä käynnistyy kolmea murhaa selvittelevä tarina. 

Petollisessa joulussa ollaan pienellä Långskärin majakkasaarella, ja asetelma on perinteinen suljetun tilan dekkari, kunniakkaasti Agatha Christien jalanjäljillä. Arikan kerronta on jouhevaa ja hyvin rytmitettyä. Vihjeitä tulee juuri sopivaan tahtiin, jotta lukija pysyy hyvin kärryillä ja kiirehtii sivuja kääntämään. Aivan lopussa tulee vielä cliffhanger seuraavaan osaan. 

Minä kaipaisin hahmoihin ja kerrontaan enemmän rouheutta, lämpö ja lempeys ovat liiankin pinnassa. ”Herkkä”- ja ”hassu”-adjektiiveja käytetään luvattoman paljon (heti ensimmäisen luvun ensimmäisessä kappaleessa on ”herkkiä kuvioita” ja ”herkät paperilyhdyt”). Lisäksi suomalaisten designtuotteiden alinomainen luetteleminen häiritsee, kun niillä ei ole tarinassa erityistä funktiota - kirjallisena keinona tämä tuo minulle mieleen Bret Easton Ellisin Amerikan Psykon, jossa esineiden listaus rakentaa kuvaa psykopaattisesta päähenkilöstä. (Toisaalta näinä aikoina kotimaisten tuotteiden puolesta puhuminen taitaa olla monin tavoin tärkeä teko.) 

Mutta en minä kuulukaan tämän kirjan varsinaiseen kohderyhmään. Näkemieni kirjasomen arvioiden perusteella lämpö, lempeys ja tunnistettavat esineet ovat juuri sitä, mitä tältä kirjasarjalta halutaan. Ja silloinhan homma on ilman muuta onnistunut.

Laura Arikka: Petollinen joulu

Otava


lauantai 17. lokakuuta 2026

Maiskutella vanhenevan naisen seksuaalisuutta

Teimme Turun kirjamessuilla Eija Tammiston kanssa vaihtarit uusista kirjoistamme. Viime aikoina olen lukenut liian vähän runoja, joten vaihtokauppa toi piristystä lukujonoon.


Tämä on Tammiston neljäs runokokoelma. Aiemmista kolmesta olen lukenut ensimmäisen, jonka nimi on Naisen todistuksen mukaan ketään ei saa tuomita. 

Alushame on ihana raato jatkaa samoja teemoja. Naisnäkökulma, minimalistinen aukkoisuus, rujouden ja kauneuden törmäyttäminen (heti kokoelman nimessä), luonnonkuvaukset, näistä on Tammiston runous tehty. 

Tätä kirjaa voi lukea ainakin kolmella tavalla. Ensimmäinen on kokonaisuus. Silloin pääosaan nousee vanhenevan naisen seksuaalisuus. On nainen, on täti, on mies, on isoisä. Isoisän rooli näyttää minun silmiini opettajalta, ja täti voisi olla runon minän alter ego. Mies, tädin mies, on ehkä kuollut. Näissä raameissa katsotaan välähdyksiä naisen eri ikäkausilta ja erilaisista tilanteista, useimmiten luontokuvaston läpi. 

Seksuaalisuus muuttuu, muttei katoa. Kokoelman alkupuolella ”Suljen silmät / tunnen miten sisälläni / jossain syvällä navan kohdalla / kohisee meri / meressä kihertävät kalat”, ja loppupuolella palataan samoin ilmaisuin ”Kihertävät kalat lähestyvät, loittonevat / eivät ole entisellään // katoavat kuin täti / levottomuus loivilla lanteillaan”.

Toinen tapa on lukea vain yksittäinen runo, yksittäinen sivu. Silloin tulkintavaihtoehtoja tulee enemmän runojen aukkoisuuden ansiosta. Lukija voi keskittyä miettimään, mitä kielikuvat saattaisivat merkitä. Koskaan ne eivät tyhjene eivätkä osoittaudu banaaleiksi.

”Äänekäs parvi osuu pelkoon / Korpit munivat nuppineuloja”

Kolmas tapa on maiskutella yksittäisiä ilmaisuja, pysähtyä kokonaan niiden äärelle ja ihastua niihin: ”- - kuin napapyörre / tai pysyvä myrsky”.

Eija Tammisto: Alushame on ihana raato

Enostone

 

Tamara on kerrontatekninen mestarinäyte

Välillä on hyvä tarttua klassikkoon. Eeva Kilven Tamara on sellainen, ja sen päällimmäiseksi ansioksi kerrotaan ylenpalttinen eroottisuus.


Eroottisuus on totta, sitä on kirjassa paljon. Mutta ei se kirjasta klassikkoa tee. Klassikko syntyy ihan muista aineksista, hyvästä kerronnasta nimittäin. Tamarassa parasta on sen kertoja, joka on tarkkaan harkittu ja mestarillisesti rakennettu. Jos kerrotaan erityisestä yksilöstä, niin kuin Tamara on, sitä ei pidä tehdä tämän omalla suulla, vaan vierestä. Ja seksuaalisesti aktiivisen naisen kuvaajana täydellinen kertoja on juuri tällainen: impotentti, halvaantunut mies.

Kirja alkaa kutkuttavasti, kun lukijaa pidetään pimennossa. Kuka oikein puhuu? Vähin erin asetelma sitten paljastuu. Juonta ei erityisesti ole, Tamara on erittäin hahmovetoinen kirja. Kertojan tai Tamaran menneisyydestä ei kerrota juuri mitään, ollaan vain kiihkeästi nykyhetkessä. Ja pohditaan paljon, syntyjä syviä. Ollaan siis päiden sisällä, juuri siellä, missä kirjallisuus on parhaimmillaan. Lopussa kertojan ajatukset kasautuvat melkoiseksi vyörytykseksi.

Kirja on julkaistu vuonna 1972, mutta se ei ole vanhentunut lainkaan. Lukuun ottamatta poliittisia pohdintoja, jotka ovat muutenkin melko irrallisia. Niistä siis kannattaisi nykykirjoittajienkin pysyä erossa. Hauska yksityiskohta on, että Kokoomuksen ”työväenpuolue” -kampanja vuodelta 2006 on näköjään pöllitty tästä kirjasta. Heh.

Minulle parhaita kirjoja ovat ne, jotka herättävät kirjoittamisen halun. Miksi se herää, sitä en osaa eritellä, mutta tämän kanssa kävi niin. Oma kirjoittaminen lähti kulkemaan. Ihan eri latuja toki kuin Tamaran, mutta se onkin toinen tarina. 

Eeva Kilpi: Tamara

WSOY

 

keskiviikko 7. lokakuuta 2026

En tiedä, mistä tässä kirjassa on kyse

En yhtään muista, mistä tämä kirja on tullut kirjahyllyyni. Lukiossamme on edelleen kymmenen minuutin lukutuokio joka päivä, ja ajattelin lukea tämän niiden aikana.


Luinkin. 

Mutta kymmenen minuutin lukutuokio on kovin lyhyt, varsinkin, kun sen aikana joudun katselemaan kelloa ja muutamat muutkin asiat vievät huomion kirjasta. Siksi en osaa varmasti sanoa, millainen tämä kirja on. Ehkä huono kokemukseni johtuu lukemisen hajanaisuudesta, tai sitten kirja vain yksinkertaisesti on hajanainen.

En nimittäin saanut siitä oikein minkäänlaista otetta. On kaksi melkein saman nimistä päähenkilöä, Kiira ja Krista, jotka sekaantuvat jatkuvasti lukijan mielessä. Sellainen häiritsee todella paljon lukukokemusta. Ollaan Japanissa, Yhdysvalloissa, Suomessa. En voi välttyä ajatukselta, jonka mukaan kirjoittaja on itse ollut vaihto-opiskelijana Jenkeissä ja matkannut Japaniin ja kirjoittanut niistä sitten tällaisen kirjan - muuta selitystä noille lokaatioille en keksi. Tarina poukkoilee, enkä pääse perille poukkoilun syystä. Mistä tämä kirja kertoo, en tiedä.

Naisten polut tietenkin risteävät lopussa, ja risteäminen on melko dramaattinen, mutta kovin pieni asia kirjassa kuitenkin. 

Ehkä uudelleen lukemalla saisin kiinni tästä. Se jää nyt selvittämättä.

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua

WSOY


keskiviikko 30. syyskuuta 2026

Syövän arvoituksen keskellä ovat kanat ja säteily

Helsingin Sanomissa oli juttu Risto Isomäen uudesta kirjasta. Niinpä pyyhkäisin Hesarin sovelluksen iPadin ruudulta syrjään ja vaihdoin Storyteliin, mistä tuo kirja kätevästi löytyi. Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta. 


Tästä voi parempi salapoliisi päätellä, että kirja on mielenkiintoinen. Kannessa sanotaan, että ”suurin osa kaikista syövistä voidaan jatkossa ehkäistä ennalta”. Se on kyllä totta, mutta markkinointiosaston tuottamaa tekstiä. Sillä kirja itsessään ei ole ollenkaan noin optimistinen asian suhteen.

Näin kirja alkaa: ”Maailman vanhimpien kuolleisuustilastojen mukaan syöpä­sairauksien aiheuttama ikäkorjattu eli elinikään suhteutettu kuolleisuus Euroopassa on yli kymmenkertaistunut kahden­sadan viime vuoden aikana.” Ja tämä kehitys on tapahtunut siis samaan aikaan syöpähoitojen keksimisen ja kehittymisen kanssa. Miksi näin? 

Kirjassa on kaksi päälinjaa, tai tuoretta huomiota: kanojen virukset ja säteilyaltistus.

Viruksista Isomäki toteaa, että jos niiden mutatoitumista pitäisi jossain erikseen tutkia, broilerikasvattamot olisivat siihen erinomaisia paikkoja. Kananlihan syöminen lisää haimasyövän todennäköisyyttä 72 prosenttia jokaista 50 gramman tilastollista päiväannosta kohti. Tämä on erityisen merkittävää, koska nykynuoriso ramppaa salilla alvariinsa, ja saliväen ruokavalio koostuu pitkälti kanasta ja riisistä. 

Lihansyöntiin liittyy paljon muitakin ongelmia. Antibiooteista 80 prosenttia käytetään tuotantoeläinten sairauksien ennaltaehkäisemiseen tai niiden kasvun edistämiseen, eivätkä ihmisetkään aina kovin vastuullisia ole antibioottien käytössään. Jos antibiootit menettävät tehonsa, me menetämme antibioottien lisäksi myös syöpähoidot. Eli palaamme sinne kahdensadan vuoden taakse, nyt vain lisääntyvine syöpinemme.

Tupakassa on tuhansia myrkkyjä, niin kuin jokainen tietää. Isomäki väittää, että keuhkosyöpä ei kuitenkaan synny esimerkiksi hään tai tervan takia, vaan radioaktiivisuuden. Polonium-210 ja lyijy-210 ovat ne tappavat ainesosat. Ja jo 1960-luvulla on tutkittu, että ne voitaisiin poistaa ionisaattorin avulla savukkeista. Näin ei ole kuitenkaan tehty, koska ydinenergia ja ydinaseet ovat liian määräävä tekijä maailmanpolitiikassa. 

”Kylmän sodan aikana vallinneen ilmapiirin takia olisi helppo uskoa, että tupakkaperäisten syöpien ja radioaktiivisen säteilyn välinen yhteys haluttiin haudata, jotta se ei olisi aiheuttanut ongelmia ydinkokeita tehneille suurvalloille. Tämä olisi loogisin selitys, mutta asiasta ei ole olemassa kiistattomia todisteita.”

Isomäki ei lopeta kirjaa listaan, jossa opetetaan kuinka syöpiä voi vältellä. Sen sijaan hän avaa melko apokalyptisiä näkyjä. Isomäki ei ole lääkäri, ja hän muistuttaa lukijaa siitä, että suuri osa tekstistä on spekuloivaa, mutta hyvin kirja vaikuttaa olevan lähteistetty.

Suosittelen lukemaan.

Risto Isomäki: Syövän arvoitus

Into

 

maanantai 28. syyskuuta 2026

Esseistinen pyörre trauman vierellä

Automatkojani on usein viihdyttänyt Erkka Mykkäsen Kirjoittamisesta-podcast. Fiksut ja mielenkiintoiset keskustelut saavat tylsän ajamisen tuntumaan mukavalta. Susanna Hast -jaksoa kuunnellessa ensimmäinen ajatus oli, että ei taas, ei taas tätä oman navan kaivelua ja omassa traumassa pyörimistä.


Keskustelu oli kuitenkin niin älykästä, että mielenkiinto Ruumis / huoneet -kirjaa kohtaan heräsi. Ajattelin, että käyn ainakin kurkkaamassa, millaista teksti on. Pian huomasin, että tämä täytyy lukea kokonaan. Jos nyt on pakko omakohtaisesta traumasta jotenkin kirjoittaa, se pitää tehdä juuri näin.

Olennaista on, että kirjoitetaan vierestä, sivustakatsojan näkökulmasta. Tässä trauma on kirjoittajan oma, mutta näkökulma silti sivustakatsojan. Itse tapahtumista, seksuaalisesta väkivallasta, ei kirjoiteta oikeastaan mitään, vaan teksti tekee esseistisen pyörteen niiden vierelle, ja sepä toimii.

Mitä se esseistisyys sitten tarkoittaa? No sitä, että on luettu paljon (Hast on tutkija), ja siteerataan paljon, ja muodostetaan näistä sitaateista yhtenäinen jatkumo. Koska lukeneisuus on mielenkiintoista, tämä kirja on mielenkiintoinen. Aihe voisi olla muukin, eikä tilanne muuttuisi.

”- - toistot ovat ainoa kertomuksen muoto, jonka tunnistan”, Hast kirjoittaa. Tämän kirjan muoto perustuu toistolle, koska muistot toistuvat ja piinaavat. Tylsää ei lukijalle kuitenkaan tule, koska uusia näkökulmia ja siteerattavia marssitetaan näyttämölle koko ajan.

Tavallisesta esseistiikasta tämän erottaa se, että viisauksien lähteiksi on kelpuutettu tv-sarjoja ja -ohjelmia. Se on outoa ja tavallaan raikasta.

Mistä sitten tietää, että tämä on hyvä kirja? No viimeistään siitä, että juoneton traumanpyöritys on hyvin vaikea lähtökohta romaanin kirjoittamiselle. Ja vaikean kirjoittaminen on arvokkaampaa kuin helpon. Näin yksinkertaista on kirjallisuuden arvottaminen.

”Rebecca Solnit kirjoittaa muistelmassaan, että raiskaus aiheuttaa neljä kertaa todennäköisemmin traumaperäistä stressiä kuin sota. Mutta me emme ole koskaan saaneet nauttia sankarimyytistä. Seksuaaliväkivalta on sotaa josta ei ole tehty suurta kertomusta historiankirjoihin. Sota naisia vastaan on järjestelmällistä väkivaltaa siinä missä muutkin sodat, eikä tämä ole mikään paljastus, mutta olen alkanut ajatella, miten merkittävää on se, että tämän sodan uhreilla ei ole yhteistä historiaa jonka he voisivat muistaa ja kertoa eteenpäin.”

Susanna Hast: Ruumis / huoneet

S & S


maanantai 21. syyskuuta 2026

Limittyvät tarinat

Sattuma laittoi minut lukemaan Joel Haahtelaa, tällä kertaa kuudentoista vuoden takaista.


Ensivaikutelma oli hämmentävä: onpa hajanaista Haahtelaksi. On kirjailijaminäkertoja, jonka kirjoittaminen ei suju. On ranskatar, joka etsii ex-miestään. On Raija Siekkisen tuotanto ja kohtalo. Mistä on kyse? Eikö Haahtela olekaan aina ollut kone, joka plumpsauttaa kerran vuodessa samankaltaisen, kauas historiaan sijoittuvan helmen? Tässä kirjassa on jopa seksikohtaus.

Sitten selviää, että kyllä tämäkin on oikeasti haahtelamaisen keskittynyt tarina, hyvällä tavalla pieni. Päähenkilö kulkee Raija Siekkisen ja tuntemattoman ranskalaisen jäljillä ja kuvittelee, mitä missäkin on tapahtunut. Kotkasta hypätään Pariisiin unenomaisissa tunnelmissa.

Ja tarinat ja kohtalot limittyvät hienolla tavalla. ”Oliko tämä minun tarinani vai olinko minä huomaamattani siirtynyt osaksi hänen tarinaansa?”

Joel Haahtela: Katoamispiste

Otava

 

lauantai 12. syyskuuta 2026

Rakkaus kehystää kaiken

Vaikka Tommi Kinnusen Pitkä aukea ilmestyi vasta vajaat kaksi viikkoa sitten, siitä on kirjoitettu jo niin paljon, että on vaikea keksiä uutta sanottavaa.


Tämä kirja on kerännyt pelkkiä kehuja, eikä tietenkään turhaan. Kuulaankauniit lauseet, hallittu muoto ja erittäin koskettava tarina ovat johdattaneet monet pohtimaan, joko se Finlandia sieltä viimein tulisi. Mielelläni soisin näin käyvän. Kaikkihan riippuu lähinnä siitä, julkaiseeko Pajtim Statovci jotain vielä tänä vuonna, Finlandiadiktaattorit kun ovat jostain syystä laittaneet hänen teoksensa edelle aiempina vuosina.

Moni on myös maininnut Pitkän aukean Kinnusen parhaaksi teokseksi. Siitä en ole kuitenkaan aivan varma. Osittain siksi, että kaikki edelliset kirjat ovat yhtä lailla erinomaisia. Toisaalta aihepiirin, tai oikeammin rajauksen takia. Parhaat taideteokset kun syntyvät tiukasta rajauksesta. Olisiko ollut Igor Stravinsky, joka tämän viisauden ensin sanoi. Ainakin hän sen sanoi, ehkä ensimmäisenä, ehkä ei.

Tiukasti rajattu, suorastaan ahdas asetelma on vaikea kirjoittaa tarinaksi, siksi se on taiteellisesti arvokasta. Pimeissä kuissa yksinäinen opettaja ja korven tapahtumattomuus piirsivät tarinan rajat, Ei kertonut katuvansa -romaanissa taas kävelemisen monotonisuus. Pintissä rajaus oli ajallinen, kolme päivää. Kaarnan ansio oli käänteisessä ajankulussa, eli tarinan rakenteessa. Tässä sen sijaan kerrotaan yksittäisen ihmisen kokonainen elämäntarina, joka on huomattavan väljä lähtökohta, ja siksi helpompi kirjoitettava. 

Johannes Löytövaaran tarina on hienosti kirjoitettu, mutta tämän kirjan taiteellisesti suurimmat ansiot syntyvät sen alusta ja lopusta. Siitä, miten taitavasti Kinnunen kirjoittaa dementoituvan mielen irtautumisen elämästä ja todellisuudesta. 

Ja siitä, kuinka kauniisti rakkaus kuitenkin lopulta kehystää kaiken. 

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

WSOY

 

maanantai 7. syyskuuta 2026

Vanhenemisesta ja maailman muuttumisesta

Satunnaisotanta toi käteeni Kristiina Sahan Kriitikko -nimisen kirjan. En tiennyt kirjasta tai kirjoittajasta etukäteen mitään, mutta koska oma kriitikonurani täytti juuri 31 vuotta, kiinnostuin.


Päähenkilö on kirjallisuuskriitikko, mutta kirjallisuudesta tai kritiikistä tämä kirja ei varsinaisesti kerro. Pääosassa on vanheneminen, tai tarkemmin sanoen vanhenemisen kieltäminen, ja maailman muuttuminen.

Päähenkilö on naispuolinen mielensäpahoittaja, joka paheksuu maailmaa ja ihmisiä ympärillään. Hän kieltäytyy vanhenemasta, ja koominen asetelma syntyy kuin itsestään. Lukijalle jää tilaa havaita asioiden todellinen tila, kun jäärä näkee kaiken omasta, vinosta näkökulmastaan.

Tarina on kuitenkin aika kiltti, olisin itse odottanut vielä suurempaa sekoilemista ja törkeilyä. Mutta tällaisenaankin kirja on oikein viihdyttävä. Jos pidät esimerkiksi norjalaiskirjailija Nina Lykken teoksista, pidät tästäkin.

Kristiina Saha: Kriitikko

Otava


maanantai 31. elokuuta 2026

Helsinkiläisyksiökirjallisuuden määrittelyä

Sain lainaksi pyytämättä ja yllättäen kirjan. Se on Osma Aarnoksen esikoisromaani nimeltään Valvomo 4/pp. En tiennyt kirjasta etukäteen mitään. 


Aluksi on kysyttävä muutamia kysymyksiä. Onko kirja hyvin kirjoitettu? On, oikein hyvin. Sen kieli on elävää ja rikasta, modernin tai postmodernin hengessä kokeilevaakin. Onko tämä taidetta? On, ihan varmasti. Kaikessa moniulotteisuudessaan tämä on korkeaa kirjallisuutta. Varsinaista juonta ei ole, ja sellaista kirjallisuutta on paljon vaikeampi kirjoittaa kuin juonivetoista. Vankila-teemaa käsitellään komeasti. En siis suosittele tätä viihteen nälkään.

Sitten on motkotettava. Tämä on helsinkiläisyksiökirjallisuutta, jota jostain kumman syystä julkaistaan aivan tolkuttoman paljon. Ehkä kustantamoissa on töissä ihmisiä, joihin tällainen vetoaa. Lajiin kuuluu, että on päähenkilö, joka asuu Helsingin keskustan yksiössä ja jota ahdistaa. Kaikki, aivan kaikki, elämä on lähes mahdottoman vaikeaa kaikin tavoin. Kokonaisuuteen kuuluu homoseksuaalisuus ja ulkopuolisuus sekä jatkuva omaan napaan tuijottaminen. Lääkkeitä syödään ja itselle diagnosoidaan kaikenlaista, mikä stressaa ja rikkoo. Traumakirjallisuudesta Joel Haahtela kirjoitti taannoin ansiokkaan tekstin Parnassoon.

Ja sitten on se autofiktion synti, josta Haahtela kirjoitti näin: ”Suomalaisesta kirjallisuudesta on tullut traumanpalvonnan pyhättö. Kaiken läpäisevä yksilökeskeisyys on johtanut trauman ylivaltaan, jonka kirjallinen ilmiasu on minäkeskeinen kerronta, sen kruununjalokivenä autofiktio.” Valvomo 4/pp. -kirjaa ei markkinoida autofiktiona, mutta kirja kertoo homoseksuaalista, joka on vankilassa töissä, ja takalieve kertoo kirjailijan olevan sateenkaarinuorten valmentaja, joka on työskennellyt vanginvartijana. 

Eli ihan niinkin kauas on sitten taas tullut katsottua kuin omaan napaan saakka. 

Osma Aarnos: Valvomo 4/pp.

Tammi

 

perjantai 28. elokuuta 2026

Talojen tuhlaamisesta

Sattuma tuo eteen kaikenlaista. Olen hiljattain lukenut kaksi arkkitehtuuriin liittyvää kirjaa, ja nyt luin kolmannen.


Mitä ilmeisimmin arkkitehtuurikoulutuksessa painotetaan nyt kovasti kierrätystä ja kestävää kehitystä, ainakin kirjoja ja opinnäytteitä tuolta suunnalta näyttää olevan paljon. Sehän on hieno asia.

Iida Kalakosken ja Riina Sirenin Pelastakaa talot! on osa tätä ilmiötä. Kirjassa ollaan huolissaan nykyisestä purkuvimmasta, kerrotaan sen historiasta ja pyritään ohjaamaan lukijaa toimintaan. 

Suomen suurimmat purkuaallot ovat olleen 1900-luvun alussa, 1960-luvulla ja nyt. Joka kerta vaarassa ovat keski-ikäiset rakennukset. Korkea ikä suojaa taloa, mutta iso osa rakennuksista on noin 50 vuoden iässä vaarassa.

Mielenkiintoisia juttuja on paljon. Esimerkiksi se, että Puolassa on erityisen paljon rakennettu takaisin sodassa tuhoutuneita vanhoja taloja. Suomessa rekonstruktio ei ole ollut suosittua. 

Yhdysvaltojen St. Louisissa rakennettiin Pruitt-niminen alue mustien ja Igoe-niminen alue valkoisten asuttavaksi. Vuosina 1954-1956 Pruitt-Igoeen rakennettiin 33 yksitoistakerroksista taloa, yhteensä 2870 asuntoa. Ankaran modernistisen arkkitehtuurin uskottiin leviävän kaupunkikehittämisen esikuvaksi. Talotekniikan ja jätehuollon ongelmat, rikollisuus ja vandalismi heikensivät aluetta jo parissa vuodessa. Lopulta alueelle jäivät vain ne, jotka eivät sieltä pois päässeet. Koko massiivinen alue räjäytettiin pois vuosina 1972-1976. Melkoista tuhlausta. 

Järkyttävää on, että kun kirjaa lukiessa avasin aamun lehden, siellä oli joka päivä iso uutinen purkamisesta. Turussa halutaan purkaa Varissuon koulu, Tampereella Amuri. Joka on jo kerran purettu, 1960-luvulla puutalot saivat väistyä nykyisten kerrostalojen tieltä. Nyt sinne halutaan tornitaloja.

Iida Kalakoski ja Riina Siren: Pelastakaa talot! Purkuvimmaa purkamassa

SKS kirjat


keskiviikko 12. elokuuta 2026

Opaskirja tarkkoihin havaintoihin

Toisinaan on piristävää ottaa lukuaikapalvelusta vain joku satunnainen kirja luettavaksi. Kani nimeltä Paisti oli sellainen.


Ville Similä on Helsingin Sanomien toimittaja. Sen tiesin jostain. Olen myös lukenut hänen Ultra Bra -kirjansa joskus, mutta sitä en olisi muistanut ilman blogiani. Ja sitä, kuinka mehevää proosaa hän kirjoittaa, en tiennyt. Tämä kirja nappasi mukaansa heti. 

Kirja loikkii ajassa sinne ja tänne sadan vuoden matkalla, 1800-luvun lopulta vuoteen 1990. Vasta puolivälissä kirjaa tajusin, että tämä on omaelämäkerrallinen. Similä kertoo omasta suvustaan, johon kuuluvat tunnetut muusikot Aapo ja Martti. 1900-luvusta syntyy tiivis, oivallinen ja riemukas kuvaus.

Kani nimeltä Paisti muistuttaa hiukan Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus -kirjaa tarkkoine havaintoineen ja lapsen näkökulmineen. Kaikki löysä on puristettu lauseista pois, Similän kynä kulkee kerkeästi. Jos olet aloitteleva kirjoittaja etkä vielä tiedä, mitä tarkka havainto tarkoittaa, tämä kirja kannattaa lukea. 

Hyviä lause-esimerkkejä voisi poimia paljon, tässä muutama satunnainen esimerkki.

”Kun lentokone oli lentänyt viikon, se laskeutui Tokioon. Tokiossa heidät pantiin katsomaan, kuinka lihavat miehet juoksivat toisiaan vasten. Sellaista ei olisi nähnyt nakkikioskilla, joten reissu ei ollut turha.”

”He elivät vuosia kameralla, jonka Jukka vei puolivälissä kuuta panttilainaamoon ja haki kuunvaihteessa takaisin.”

”Joki viihtyi itsekin niin huonosti, että pyrki uomastaan pois heti kun lumet sulivat.”

1980-luku kerrotaan Rambon kautta: ”Kylmä sota päättyi, koska puolalaiset halusivat olla niin kuin normaalit ihmiset ja katsella, kun lihaskimppu ampui singolla kommunisteja kappaleiksi.”

Ville Similä: Kani nimeltä Paisti

Otava


tiistai 28. heinäkuuta 2026

Lukija saa päättää överiyden asteen

Eilen sain päätökseen Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -kirjan. Se oli niin mainio lukukokemus, että otin perään toisen Christien. 


Tämäkin on suomennettu 2000-luvulla, Jaakko Kankaanpää on tehnyt mainiota työtä. Puhujien erilaisuudet tulevat esiin pienin vivahtein, hillitysti. Niin kuin pitää. 

Eikä yksikään pelastunut yllätti minut ripeällä tempollaan. No, on selvää, että jos pitää ensin esitellä kymmenen hahmoa ja sitten tappaa heidät yksi kerrallaan, on tempon oltava kova jos haluaa pitäytyä kohtuullisessa mitassa.

Idän pikajunan arvoitus on paljon hitaampi tempoltaan, onhan murhia selvitettävänä vain yksi ainoa. Hercule Poirot lienee kaikille tuttu, enemmän varmaan televisiosta kuin kirjoista, veikkaan. Minullekin tilanne on ollut tämä. Poirot on ruudulla melkoisen överi tapaus (John Malkovichin tulkitsemana toki vähemmän överi), ja oli ilo huomata, että kirjassa hän ei ole ollenkaan sellainen, ainakaan minulle. Lukija kun saa itse päättää hahmon överiyden asteen. 

Rakenteeltaan tämäkin on äärimmäisen paljas, eikä Christie yritä mitenkään peitellä tai rikkoa sitä. Miksi peitellä, kun se kerran toimii. Suljetut tilat ovat kirjallisuudessa ihan parasta, missä tahansa muodossa. Taideteoksen vaatima yhtenäisyys kun tulee niihin aivan kuin itsestään. Loppuratkaisun nerokkuus on tietysti se lopullinen niitti, jolla kirja elää ja voi hyvin. 

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

Suom. Jaakko Kankaanpää

WSOY



maanantai 27. heinäkuuta 2026

Sittenkin maineensa arvoinen

Eksyin Yle Areenan tarjonnassa aivan yllättäen Agatha Christien pariin. Kolmiosaisessa dokumentissa käytiin kirjailijan elämää ja teoksia läpi niin vetävästi, että piti ottaa itse selvää asiasta.


Minulla on muistikuva, jonka mukaan olisin joskus vuosikymmeniä sitten lukenut Eikä yksikään pelastunut -kirjan. Mutta minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa, millainen kirja on. Kas kun en ole kirjoittanut siitä muistiinpanoja tänne blogiin. Blogi on minun kirjallinen muistini. 

Olen käynyt monenlaisia kirjoituskursseja, joten lähdin lukemaan tätä analyyttisessä mielessä: millaista kieltä ja millainen rakenne on maailman ehkä tunnetuimmassa kirjassa? No, ensivaikutelma ei ollut kovin mairea. Christie käyttää tuhlailevasti ajatusviivoja, kursiivia, huutomerkkejä ja kolmea pistettä. Eivät menisi tällaiset synnit läpi millään kirjoituskurssilla.

Mutta ei noissa silti mitään väärää ole. Ne luovat kirjaan omanlaisensa tunnelman, joka on yhtenäinen alusta loppuun, sehän on tärkeintä. Jokseenkin yllättävää oli myös se, että kirjan tempo on ripeä. Christie ei juuri pysähtele tai laita lukijaa odottamaan. Koko ajan tapahtuu. Kenties juuri tästä syystä en kokenut kirjaa kovin jännittäväksi. Jännittävintä kun on odottaminen, se, kun tietää jotain kohta tapahtuvaksi.

No, sitähän tämä kyllä toisaalta on koko ajan, lukija tietää, mitä tulee tapahtumaan. Mutta miten, se kysymys saa sivut kääntymään. Ja Christie kirjoittaa konkretiaa, ilmeistä, eleistä, tuoksuista. Vähäeleisesti ja yksinkertaisesti, taitavan ja kokeneen kirjoittajan lailla.

Paperikirjana tämä pitäisi lukea, koska lukijan tekee vähän väliä mieli tarkistaa, miten se loru menikään. Ja mitkä ne syytteet olivatkaan. Käy se e-kirjassakin, mutta paperissa kävisi helpommin. Äänikirjana en tätäkään suostuisi kuuntelemaan.

Ja on se loppuratkaisu nerokas, sitä ei käy kiistäminen.

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Suom. Jaakko Kankaanpää

WSOY

 

perjantai 24. heinäkuuta 2026

Takaisin kiertotalouteen

Panu Savolaisen ja Aleks Talven teos Arkkitehtuurimme vuosituhannet on komean kokoinen kirja, mahtuu syliin juuri ja juuri.


Myös sisältönsä puolesta kirja on komea. Lähtökohta on äärimmäisen kunnianhimoinen: kattaa kaikki. Eli koko historia viime jääkauden päättymisestä seuraavan jääkauden alkuun. Ja siinäkin teos onnistuu erinomaisesti. Mielenkiintoista tarinaa riittää kaikilta ajoilta, ja Savolaisen teksti on juuri sopivaa: asiallista, muttei kuivaa. Helppolukuista, mutta silti painavaa. Talven kuvat täydentävät kokonaisuuden upeaksi, ja kuvia on paljon. 

Savolainen katsoo kaikkea ymmärtäen, ei arvottaen, koska tietää, että arvostukset vaihtelevat ja heittelevät sinne tänne ajan ja arvioijien myötä. Kirjan pääpointti on kiertotalous. Arkkitehtuuri tuottaa noin 40 prosenttia Suomen jätteistä, ja siksi pitäisi siirtyä vaalimaan ja kunnostamaan sitä mikä on. Eli toisin sanoen palata siihen, mistä ennen fossiilisen energian aikaa lähdettiin. 

Siinä on suurta viisautta, ja Savolaista tarvitaan muistuttamaan asiasta. 

Panu Savolainen ja Aleks Talve: Arkkitehtuurimme vuosituhannet. Suomen arkkitehtuurin historia alusta loppuun

Sammakko


 

maanantai 20. heinäkuuta 2026

Paradoksaalinen runoteos

En muista, olenko aikaisemmin lukenut Märta Tikkasta. Jos olen, se lienee tapahtunut yliopistossa, kotimaisen kirjallisuuden opinnoissa.


Vuosisadan rakkaustarina (1978) on runokirja. Toisin kuin SIGin samannimisessä biisissä kirjan nimessä on vahvasti ironinen sävy. Aiheena on kirjailijan suhde alkoholistimieheensä Henrik Tikkaseen, puolisot tunnetaan toisilleen nokittelevista teksteistä. 

Tämä kirja on eräänlainen autofiktion huipentuma: ilman tietoa kirjan taustoista se ei olisi oikein mitään. Tai siis ainakaan minun silmissäni se olisi pelkkä monotoninen valitusvirsi. 

Ja samalla se on kirjallisesti ansiokas. Melkoinen paradoksi siis.

Kirjassa on harvinaisen selkeä rakenne: alun suorasanaisuudesta ja yksinkertaisuudesta edetään abstraktimpaan suuntaan. Alussa teksti on vaikka tällaista:

”Jos tämä juomakausi ei ole / viimeinen / minä lähden // Jos ilkeydet kohdistuvat / lapsiin / minä lähden”. 

Lopussa esimerkiksi tällaista:

”Luulevat että minä / Rohkeudesta / valitsen taistelun // ei, pakkohan minun on / yrittää muuttaa // Luulevat että minä / ilokseni / valitsen haasteen”.

Kovin moniulotteinen tämä teos ei siis ole, mutta sitäkin yhtenäisempi. Ja yhtenäisyyshän on se, mikä taiteessa merkitsee.

Taitto- ja kirjoitusvirheitä e-kirjassa on hiukan. 

Hiukan on runokirjassa liikaa.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Suom. Eila Pennanen

Tammi


lauantai 18. heinäkuuta 2026

Suhteellisuudentajua keskusteluun

Merete Mazzarellan Nyt kun kirjoitan tätä oli niin hyvää kesälukemista, että otin perään toisen Mazzarellan. 

Kesälukeminen tarkoittaa tässä helppolukuisuutta, mutta ei kuitenkaan keveyttä, sillä painavia ajatuksia on kirjassa paljon. Aurinkokissan vuosi on sisarteos edellä mainitulle: sitä siivitti kirjailijan lähestyvä 80-vuotissyntymäpäivä, tätä 70-vuotispäivä. Kirjoja yhdistää myös se, että ne kulkevat päiväkirjan tapaan kirjailijan matkassa vuoden verran.

Puhe on tyhjästä työstä (eli siitä, että on töissä, mutta ei tee töitä), matkustelusta, maailman tilasta, matkustelusta ja siitä, oliko ennen paremmin. Mutta ennen muuta kirjailija pohtii vanhenemista. Ja se on tässä kirjassa yhtä mielenkiintoista kuin Nyt kun kirjoitan tätä -teoksessa.

”Ihmisen kuolema ei tarkoita, että hän lakkaisi olemasta” -virke toistuu. Se on totta totisesti toistamisen arvoinen virke. 

”Rutiininomaisessa elämässä päivät vierivät huomaamatta, kun taas matka saa ajan pysähtymään.”

”Kuuluisa fyysikko John Wheeler sitä vastoin tietää, mitä aika on: hän on määritellyt ajan ’luonnon keinoksi estää kaikkea tapahtumasta kerralla’. Määritelmään suhtauduttiin aluksi arvostavasti, mutta minä pidän siitä lähinnä sen takia, että Wheeler pian tunnusti löytäneensä sen miesten vessan seinältä Texasin Austinista.”

Vähintään kertomisen arvoinen on myös tarina populaatiobiologi Paul Ehrlichistä ja taloustieteilijä Julian Simonista. Ehrlich oli tuomiopäivän profeetta, Simon optimisti. He löivät vuonna 1980 vetoa luonnonvarojen hintojen kehityksestä. Optimisti voitti, onnekkaasti tosin. Mazzarella penää suhteellisuudentajua keskusteluun, voisimme muistella myös ennusteita, jotka eivät ole toteutuneet.

Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi

Suom. Raija Rintamäki

Tammi




 

sunnuntai 12. heinäkuuta 2026

Vanheneminen koskettaa meitä kaikkia

Sattumalta Storytelistä osui luettavaksi Merete Mazzarellan Nyt kun kirjoitan tätä -teos. Muistin lukeneeni häneltä jotain ennenkin, mutta en sitä, minkä niminen lukemani kirja oli. Puhumattakaan siitä, mitä ajatuksia kirja herätti. Sitä varten minulla on tämä blogi, muistin tukena ja korvikkeena.


Edellinen Mazzarella oli nimeltään Elämä sanoiksi, näköjään. Siinä oli jutustelua omasta elämästä kirjoittamisen tueksi. Ja kas kummaa, olin tuota kirjaa lukiessani alkanut kirjoittaa fragmentteja omasta elämästäni. Sittemmin nuo fragmentit ovat kasvaneet yli 200-liuskaiseksi käsikirjoitukseksi, saa nähdä, mitä sille joskus tapahtuu. Ainakin ajattelin antaa sen lapsilleni.

Jo parikymppisenä muistan ihmetelleeni, että missä ovat vanhat viisaat ihmiset. Julkisuudessa heitä ei silloinkaan oikein näkynyt. Jörn Donner oli tuolloin suunnilleen ainoa. No, kahdeksankymppinen Merete Mazzarella on mitä suurimmassa määrin vanha viisas ihminen, ja Nyt kun kirjoitan tätä on erinomainen kirja.

Sen teemana on vanhuus ja ikääntyminen, ja myös lähestyvä kuolema. Teos kulkee yhden vuoden läpi päiväkirjan tapaan. Päivänpolttavia pohdiskellen, ja usein niistä isoihin asioihin kasvaen ja syventyen. Tekstiä on erittäin miellyttävä lukea, onhan kyseessä kokenut kirjoittaja. Muutamat virkkeet olisin pilkkonut silti toisin.

Puhetta on muun muassa politiikasta, sukupolvista, aamutoimista, sodasta, ilmastonmuutoksesta, mutta ennen kaikkea vanhenemisesta. Ja koska vanheneminen sattuu koskettamaan meitä kaikkia, suosittelen kirjaa kaiken ikäisille. 

”Kun aikuiset tuntevat inhoa tai vastenmielisyyttä vanhoja kohtaan, se johtuu luultavasti myös siitä, että he tietävät sisimmässään jonakin päivänä tulevansa meidän kaltaisiksemme, jos saavat elää. Sisimmässään he tietävät, etteivät ole loputtomiin itsenäisiä ja vapaita valitsemaan, miltä heidän elämänsä näyttää.”

”Noin vuosi sitten L. ja minä luimme, että kuntoaan voi arvioida sen perusteella, miten pitkän matkan pystyy kävelemään kuudessa minuutissa. Siis kävelemään reippaasti, ei juoksemaan. Kun teimme testin – ja suoriuduimme mielestämme hyvin – kävi ilmi, että testituloksissa oli keskiarvot eri ikäryhmille, mutta ei yli 69-vuotiaille. Se harmitti meitä kovasti, mutta tiesimme jo entuudestaan, ettei ikäihmisten suoriutumisesta yleensäkään olla kiinnostuneita. Eikä heidän ajatuksistaan. Mielipidetutkimuksissa, joissa niissäkin jaetaan vastaajat iän mukaan, usein viis veisataan yli seitsemänkymppisistä.”

Hienoja huomioita on paljon: ”Nyt käsitän, etten ole mikään oikea luontoihminen, vaan pelkkä estetisoiva kaupunkilainen.” Tunnistin itseni. Niinhän se on, että hyvä kirja kertoo aina minusta itsestäni. Meistä jokaisesta.

Merete Mazzarella: Nyt kun kirjoitan tätä

Suom. Raija Rintamäki

Tammi